DVD-vitriinin arkistosta, osa 61

Toraisat sisarukset Trish ja Darry ovat päättäneet viettää kevätloman vanhempiensa luona, mutta syrjäteiden kautta kulkeva automatka muuttuu vaaralliseksi holtittomasti kaahaavan kuorma-auton ilmestyessä ohitusetäisyydelle. Tovin kiilailtuaan kuormuri pääsee nuorten ohitse, mutta kauhun hetket eivät suinkaan pääty tähän, sillä joitakin kilometrejä myöhemmin Darry huomaa kuorma-auton stetsonpäisen kuljettajan kanniskelevan ruumista hylätyn kirkon pihalla.

"Pelottavin ja upein kauhuleffa vuosiin", toteaa Clive Barker DVD:n kansipaperiin painetussa sitaatissa aiheuttaen hyväksyvän nyökyttelyn sijasta pikemminkin kummastusta sen suhteen, mitä elokuvia Barker on katsonut viime aikoina, sillä taannoisen teinikauhubuumin jälkioireisiin laskettava Jeepers Creepers (Jeepers Creepers, USA/GER 2001) ei kykene vakuuttamaan juuri millään osa-alueella. Kauhun kilometrien ja Texasin moottorisahamurhien kopioinnilla käynnistyvä tarina sisältää kaikki nykykauhun kliseet elokuvatietoisia päähenkilöitä ja urbaanilegendoja myöten, eikä tuoretta otetta ole luvassa jatkossakaan, vaikka tapahtumapaikkana onkin maaseutu ja kauhun lähteenä perinteistä psykopaattitappajaa hirviömäisempi vainooja.

Jeepers Creepers on alle puolitoistatuntisenakin tavattoman pitkäveteistä katsottavaa, mikä kertoo aika paljon käsikirjoittaja-ohjaaja Victor Salvan kyvystä luoda jännitystä. Elokuvan kauhistuttavuus rajoittuu muutamaan musiikin ja äänitehosteiden avulla aiheutettuun säpsäytykseen, vaikka Salva yrittääkin kohottaa tunnelmaa aloittamalla päähenkilöiden varsinaisen piinaamisen vasta perusteellisen pohjustuksen jälkeen. Kehnoilla näyttelijöillä kuormitetun filmin ensimmäinen puolisko meneekin sisarusparin kinaamista seuratessa ja odotellessa, että jotain tapahtuisi. Puolivälin ylittyessä kerrontaan tulee lisää vipinää, mutta tarinasta katoaa tolkku lopullisesti älyttömien juonenkäänteiden ja kuormurikuskia koskevien hassunkuristen paljastusten myötä. Kun loppuhuipennuskin osoittautuu täydelliseksi antikliimaksiksi, ei elokuvasta jää käteen juuri muuta positiivista kuin musiikki, kauniit maisemat, muutama visuaalisesti näyttävä otos sekä suhteellisen naseva epilogi.

Jeepers Creepers on jälleen yksi lisäesimerkki kohderyhmään vetoavista hiljaisten viikkojen listahiteistä, joiden elokuvalliset ansiot jäävät kovin köyhiksi. Taloudellisissa voitoissa mitattuna se on täyttänyt tehtävänsä, mutta laadukasta syrjäseutukauhua halajavan kannattaa silti kääntää katseensa esimerkiksi mainitun Texasin moottorisahamurhien tai Yön silmien suuntaan.

(12.10.2003)

Louhijat liemessä

1980- ja 90-lukujen taitteen pienimuotoisen vedenalaisten tieteiselokuvien aallon ainoa huomattava menestyjä oli James Cameronin Abyss - syvyys, mutta jonkinmoista kannatusta nauttii edelleen myös George P. Cosmatosin ohjauksessa valmistunut kauhupainotteinen Leviathan - kuoleman laiva (Leviathan / Leviathan - dödens fartyg, USA/ITA 1989).

Tarina alkaa Atlantin pohjasta, jossa tavataan hopeaa louhivan kaivosyhtiön asemalla töitä paiskiva duunaritiimi. Kolmen kuukauden urakka on loppusuoralla ja lähestyvää vuoronvaihtoa sekä paluuta pintaan odotellaan naljaillen ja keppostellen. Viimeiset kaivaukset aiheuttavat yllätyksen, sillä pari ryhmän jäsentä löytää neuvostoliittolaisen laivanhylyn, jonka sisuksia ei tietenkään jätetä tutkimatta. Todisteista päätellen tovereiden paatilla ei ole ollut kaikki kunnossa ennen uppoamista, ja vääjäämättä ongelmia alkaa ilmaantua myös mainareiden keskuuteen.

David Peoplesin ja Jeb Stuartin käsikirjoitus ei vaikutteitaan häpeile, siinä määrin selvästi pohjalta paistavat Alien - kahdeksas matkustaja, The Thing - "se" jostakin ja Operaatio Outland. Esikuvien mukaisesti asiaan ei rynnätä suin päin, vaan tunnelmaa viritellään hitaasti kypsytellen ja jännitettä vaivihkaa kasvattaen. Samalla aseman henkilökaarti ja näiden keskinäiset suhteet esitellään työn ja vapaa-ajan vieton kautta, ja vaikkei hahmoista kovin syvällisiä kuvia piirretä, tulevat tyypit riitävän tutuiksi jatkoa ajatellen. Rooleissa nähtävät nimekkäät b-listalaiset Peter Weller, Ernie Hudson, Amanda Pays, Hector Elizondo, Richard Crenna, Daniel Stern, Lisa Eilbacher ja Michael Carmine hoitavat hommansa kunnialla, vaikka yhdenkään suoritus ei ole erityisen muistettava.

Vihjeitä syötetään siinä määrin, että katsoja pysyy venäläislaiva Leviathanin mysteerin ratkonnassa pari askelta hahmojen edellä. Ja referenssit nähnyt pystyy vaivatta arvaamaan, mitä tuleman pitää. Tällä tavalla kasattu jännitys laukaistaan kovin tavanomaisella eloonjäämiskamppailulla siinä vaiheessa, kun elokuvan henkilötkin pääsevät kärryille tukalasta tilanteestaan. Tahdin kiihtyessä esillepano pirstaloituu, ja kerronnan yksityiskohdat hieman hämärtyvät huipennuksen säntäilyssä.

Lainailua sentään jatketaan elokuvan loppuun asti kierrätyksen ulottuessa jopa kirjoittajien omiin tuotoksiin. Ainakin linja on johdonmukainen, mutta kun hommat on jo hoidettu esikuvissa paremmin, Leviathanin tarpeellisuus jää lopulta kyseenalaiseksi. Jännittävä ja sujuva se on, mutta kestääkseen aikaa se olisi kaivannut pikkuisen lisää. Jos ei omaperäisyyttä, niin edes italialaisten kopiofilmien irrottelevaa rämäpäisyyttä. Nyt elokuva pelaa amerikkalaisittain varman päälle, vaikka huomattava osa viuluista on maksettu liiroilla.

DVD-vitriinin arkistosta, osa 60

Yleisömagneeteiksi muodostuneilla Uuno Turhapuro -elokuvilla tasaisen suosion lopullisesti saavuttanut Spede Pasanen jatkoi uusien teemojen kehittelyä Uunojen välissä valmistuneissa kakkostuotannoissa, joiden 1980-luvun kärkeä edustaa ilmailuaiheinen Lentävät luupäät (Flygande fåntrattar / Flying Fools, FIN 1984).

Elokuvan luupäinä nähdään Pasasen ja Simo Salmisen näyttelemät maalaisveljekset, joista toinen on opiskellut kirjekurssilla salaiseksi agentiksi ja toinen alkaa opetella lentämistä. Kolmijakoisen juonen toisessa osassa seurataan Riitta Väisästä Miss Universumiksi valittuna Kimmel Kinoksena, jota Heikki Kinnusen ja Aake Kallialan esittämät missiagentit yrittävät houkutella edustuskiertueelle, ja kolmannessa tohtori Terassin (Yrjö Tähtinen) rakentamaa, alkoholilla toimivaa robottia, jota näyttelee Vesa-Matti Loiri.

Juonenpätkistä ei synny eheää kertomusta, mutta Pasanen onnistuu silti osittaisesta toisteisuudesta huolimatta rakentamaan varsin viihdyttävän kokonaisuuden, joka toimii pitkälti yhtäläisillä ansioilla kuin monet samoihin aikoihin valmistuneet Hongkong-komediat. Periaatteena näyttää olleen, ettei vitsien järjellisyydellä ole niin väliä, kunhan naurattavat, ja käsikirjoituksen puutteellisuuden voi paikata vauhdilla ja toiminnallisuudella. Hyvä esimerkki ensimmäisestä on sukukirjoja tutkivien pohjalaisveljesten muuttuminen iloisiksi karjalaisiksi tai kaikki kohtaukset, joissa Loirin robotti on mukana. Jälkimmäistä ohjetta puolestaan noudattavat lentelykohtaukset, jotka huipentava riippuliidintaistelu on räjähdyksine kaikkineen yllättävän jämerän näköistä räiskintää.

Hevosten parissa puuhastelevaa neiti Kinosta esittävän Riitta Väisäsen näyttelijäntaidot ovat kovin vaatimatonta tasoa, mutta muut pääosanäyttelijät ovat antaumuksella mukana. Tekemisen iloa henkivää elokuvaa katsellessa ei voikaan välttyä ajatukselta, että leppoisa tunnelma lienee peräisin juuri kuvaustilanteista. Hupailun rentoutta ja Lentävien luupäiden yleistä veikeyttä korostaa entisestään Aarno Ranisen alituisesti taustalla pauhaava syntetisaattorituuttaus.

(11.7.2004)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 59

Lane Myer on takertunut pakkomielteisesti tyttöystäväänsä Bethiin, joka murskaa nuorukaisen itsetunnon ryhtymällä laskettelujoukkueen kapteenin, Roy Stalinin, heilaksi. Kun kaikki muutkin asiat alkavat menetyksen jälkeen kaatua päälle, päättää Lane tappaa itsensä.

Ohjaaja-käsikirjoittaja Savage Steve Hollandin osittain omaelämäkerrallinen esikoiselokuva Pipo tiukalla (Better Off Dead... / Nervis och nere / Bättre död än levande, USA 1985) käsittelee vakavaa aihetta mutkattomasti ja turhia selittelemättä. Onnettomuusherkkään kömpelyyteen ja toistuviin nöyryytyksiin liitettynä sydänsurussa on riittävästi syytä epätoivoiseen ratkaisuun tunnekuohun vallassa vellovalle teinille, jota vaivaavat vieraantuminen vanhemmista, ystävien vähäisyys ja sopeutumattomuus amerikkalaisen lukioelämän tiukasti karsinoituun luokitusjärjestelmään.

Holland punnertaa depression kevyesti komediaksi, jonka mustuuskin on vain hetkellistä. Romanttisten nuorisofarssien peruskaavaa seurailevan tarinan loppuratkaisu on helppo arvata sen jälkeen, kun Lanen naapuriin majoittunut ranskalainen vaihto-oppilas Monique esittäytyy maansa myyneelle sankarille. Urheilukisat, tanssiaiset, treffit ja muut pakolliset kuviot kiltisti kertaavan juonen tuttuus ja ennustettavuus eivät koidu kuitenkaan pahoiksi rasitteiksi, sillä Hollandilla on silmää erikoisille hahmoille ja vielä erikoisemmille tilanteille. Lanen paras kaveri Charles kääntää perinteisen päihdeongelmaisen aisaparin hahmon päälaelleen, sillä Greendalen heikon huumetarjonnan vuoksi vetelys joutuu imuroimaan nenäänsä kaikenlaisia korvikkeita kunnon aineiden puutteessa; pikkuveli Badger on omissa oloissaan viihtyvä lapsinero, joka rakentelee huoneessaan muropakettien oheisleluista toimivia keksintöjä; eikä neuroottisella isällä ja ruoanlaittotaidottomalla äidilläkään mene asiat aivan putkeen. Lisäharmia aiheuttavat naapurin häiriintynyt mammanpoika Ricky, kilpa-autoilua harrastavat japanilaisveljekset sekä koko lähiötä terrorisoiva psykoottinen sanomalehdenjakaja Johnny, joka on hahmona sukua samoihin aikoihin ilmestyneen Paperboy-videopelin tuhoa kylvävälle koltiaiselle. Esillä on siis sangen värikästä sakkia, jota yhdistävä ulkopuolisuus nousee elokuvan johtavaksi teemaksi.

1980-luvun nuorisofilmeissä huomattavimmissa rooleissaan nähdyt Curtis Armstrong (Kosto elää, kovikset!), Diane Franklin (Amerikan viimeinen neitsyt) ja Amanda Wyss (Painajainen Elm Streetillä) tekevät enemmän tai vähemmän kelvollista jälkeä, mutta elokuvan kantava voima on kuitenkin itseoikeutetusti John Cusack. Myöhemmällä urallaan takuuvarmaksi tulkitsijaksi kehittynyt Cusack vetää pääroolin läpi kunnialla, vaikka otteissa on hieman hapuilua ja Lanen villin mielikuvituksen synnyttämät fantasiajaksot kärsivät jonkin verran ylinäyttelystä.

Pipo tiukalla on hiukan raakilemainen, mutta itsemurha-aiheesta huolimatta katsojansa hyvälle tuulelle saava komedia, joka huokuu tekemisen intoa ja omintakeista näkemystä. Suurta hittiä elokuvasta ei koskaan tullut, mutta kulttikannatuksensa se on silti ansainnut täysin.

(19.11.2006)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 58

Ilmeisesti jokaisen kauhuun erikoistuneen ohjaajan kuuluu tehdä vähintään yksi vampyyrielokuva ennen eläkepäivien koittamista. John Carpenter liittyi pitkään ketjuun verraten myöhään Vampyyreilla (Vampires / Vampire$, USA 1997), joka nimestään huolimatta kertoo enemmän vampyyrien tappamisesta kuin verenjuonnista.

Vaativaa tehtävää ei tällä kertaa suorita kepeästi vitsaileva koulutyttö, vaan paljon karskimmalla asenteella työhönsä suhtautuva alan veteraani Jack Crow, joka itse paavin valtuuttamana ajelee pitkin New Mexicon syrjäseutuja tuhoamassa vampyyrien pesiä. Crow'n tukevasti aseistautuneelle joukkueelle puhdistukset ovat rutiinikeikkoja, mutta vahinkojakin tapahtuu. Viimeisin pesän hävitys jää hieman kesken vampyyrien johtajan päästessä pakoon, mutta ryhmä päättää silti juhlistaa menestystään. Lysti loppuu lyhyeen, kun tappion suivaannuttama mestarivampyyri Valek saapuu kekkereihin kuokkimaan ja pistää muutamassa hetkessä lähes koko porukan lihoiksi. Crow onnistuu kuitenkin karkaamaan mukanaan uskollinen apurinsa Montoya sekä pureman saanut prostituoitu Katrina, jonka avulla Jack aikoo päästä Valekin jäljille.

Vampyyrien lahtaaminen liiketoimintana olisi aivan hyvin riittänyt elokuvan aiheeksi, mutta John Steakleyn romaaniin perustuva, Don Jakobyn muokkaama käsikirjoitus hukkaa hyvän lähtökohdan vaihtaessaan Crow'n päämäärän rahan käärimisestä suurmestariksi pyrkivän Valekin pysäyttämiseen. Tavanomaisille raiteille ajautuminen ei silti pilaa koko elokuvaa, vaikka juonellinen sisältö jääkin kevyeksi täydellistä kuolemattomuutta tavoittelevan vampyyrin ja hänen periksi antamattoman vihollisensa väliseksi kissa ja hiiri -leikiksi.

Ulkoisilta avuiltaan Vampyyrit on moitteetonta jälkeä Carpenterin ja kuvaajansa Gary B. Kibben rautaisen ilmaisun ansiosta. Lisäsävyjä loihditaan teemaan sopivasti toistuvista auringonlaskuista ja -nousuista, jotka näyttävät todella hienoilta New Mexicon erämaamaisemia vasten. Näissä puitteissa ohjaajan western-vaikutteet nousevat reilusti pintaan samalla, kun taustalla soiva blues-pohjainen ja kitaravetoinen score virittelee hieman toisenlaista tunnelmaa kuin mitä Carpenterilta on totuttu odottamaan. Kauhun nostattaminen näyttää unohtuneen ammuskelun ja yllättävän ankaraksi yltyvän verenroiskuttelun lomassa, mutta jonkinlainen jännitys pysyy silti yllä alusta alkaen, vaikkei loppuratkaisu minkäänlaisia yllätyksiä tarjoakaan.

Vampyyrien toinen tukijalka on James Woods, jonka takuuvarmasti näyttelemä Jack Crow menee Carpenterin elokuvissa nähtyjen antisankareiden letkassa kylmästi jonon ohi harvinaisen pitkälle jalostuneessa nihilismissään. Väkivaltaisen ja öykkärimäisen Crow'n osa on kuin luotu Woodsille, joka rakentaa vampyyrinmetsästäjästä niin vastenmielisen tapauksen, etteivät ammatinvalinnan perimmäiset syyt tai reilu kaverihenkikään tuota minkäänlaisia sympatiapisteitä. Kun sankari on persoonaltaan tätä luokkaa, luulisi tarinan varsinaisen kelmin olevan todella häijy, mutta toisin käy. Vastustajat menevät kappaleiksi vaikka paljain käsin, mutta muuten Thomas Ian Griffithin esittämä Valek jää tyypillisyydessään valjuksi. Vaarakaan ei välity kunnolla, sillä vampyyripäällikkö on stailattu näyttämään lähinnä hevimuusikolta. Crow'n matkakumppaneita näyttelevät Daniel Baldwin ja Sheryl Lee pärjäävät mukavasti omissa rooleissaan, jotka ovat selvästi Valekia huolellisemmin hahmoteltuja.

Modernien vampyyrielokuvien kentällä Vampyyrit painii keskiraskaassa sarjassa, mikä riittää syyksi katsomiselle, vaikka aiheesta on saatavilla väkevämpiäkin näkemyksiä. Visuaalisena työnäytteenä elokuva on kuitenkin tyylipuhdas suoritus, jonka perusteella uskaltaisi jopa toivoa, että John Carpenter saisi vielä joskus mahdollisuuden kokeilla taitojaan ihan oikean länkkärin ohjaajana.

(29.6.2004)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 57

Shanghai Knightsissa (Shanghai Knights / Shanghai Kid II, USA 2003), kehnon mutta hyvin menestyneen Shanghai Noonin jatko-osassa, peräkylän šeriffin virkaa toimittava Chon Wang saa sisareltaan tiedon heidän isänsä murhasta. Lin-sisar seuraa surmaaja lordi Rathbonea Lontooseen, jonne Wang päättää matkustaa New Yorkin kautta hakeakseen matkakassaan terästystä vanhoista palkkiorahoista huolehtivalta Roy O’Bannonilta. Huonoihin sijoituksiin niin omat kuin Wanginkin varat tuhlannut Roy paljastuu paikan päällä sivutoimisena prostituoituna lisätuloja tienaavaksi tarjoilijaksi. Tilanteen selvittelyn lomassa kaverukset joutuvat selkkaukseen virkavallan kanssa ja päättävät paeta yhdessä Englantiin.

Edellisessä osassa loppuun kaluttu western-teema saa tehdä tilaa uudelle kulttuurišokille, josta käsikirjoittajat Miles Millar ja Alfred Gough yrittävät repiä kaksin verroin huumoria Wangin ja O’Bannonin törmäillessä englantilaisen elämäntavan kummallisuuksiin. Valitettavasti kirjoittajakaksikko menee jälleen siitä, mistä aita on matalin tarttuen kaikkein ilmeisimpiin aiheisiin, joista väännetyt vitsit ovat niin alleviivattuja, ettei useimpien kehitelmien lopputuloksen arvaamiseksi tarvitse olla mikään Sherlock Holmes.

Samaa voi sanoa sketsien sidosteeksi puserretusta juonesta, joka on tavanomaisuudessaan helppoa seurattavaa. Hivenen ylipitkäksi venähtävä elokuva etenee sujuvasti, mutta David Dobkinin ohjauksessa on selviä puutteita. Brittihahmot ovat lähes poikkeuksetta ylinäyteltyjä, ja toimintakohtauksiin ei pääse runsaiden rinnakkaistapahtumien vuoksi syntymään kunnollista imua, vaikka Dobkin on huomattavasti paremmin perillä lähitaisteluiden esillepanosta kuin useimmat länsimaiset virkaveljensä. Tappeluiden koreografiasta Chung Chi Lin ja Brad Allanin kanssa vastanneen Jackie Chanin urakkaa on varmasti helpottanut, että yhteenotot ja stuntit ovat pääsääntöisesti muunnelmia tähden aiemmissa elokuvissa nähdyistä tempuista. Ideoiden lainailu ei jää tähän, vaan Shanghai Knights tulvii viittauksia esikuviin, joista etenkin Indiana Jones -filmien vaikutus leijuu vahvasti Wangin ja kumppaneiden kohelluksen yllä.

Chanin ja Owen Wilsonin keskinäinen näyttely pitää paketin joten kuten kasassa, vaikka Wilsonin rasittavasta O’Bannonista kehkeytyy elokuvan kuluessa melkoinen painolasti. Kokonaisuudessaan Shanghai Knights on tyhjänpäiväinen, mutta se lunastaa paikan toimintaelokuvien historiassa Chanin ja Donnie Yenin ensimmäisellä valkokangaskohtaamisella – olkoonkin että odotettu mittelö jää valitettavan lyhyeksi.

(14.5.2009)

DVD-vitriinin arkistosta, osa 56

Brian Kesslerillä (David Duchovny) on kustannussopimus sarjamurhaajia käsittelevästä kirjasta, mutta työ ei luista, eikä ennakkopalkkiostakaan ole jäljellä kuin rippeet. Kun gallerioiden kanssa valokuvataiteensa sisällöstä kiistelyyn kyllästynyt tyttöystävä Carrie (Michelle Forbes) heittää ilmaan ajatuksen muutosta Kaliforniaan, tuskastunut kirjailija päättää kuitata kaksi kärpästä samalla kerralla. Matkan voisi tehdä koukaten etelän kuuluisien murhapaikkojen kautta, jolloin Brian saisi kasaan tarvittavan aineiston ja Carrie voisi samalla napsia kirjaan kuvituksen. Automatka mantereen halki ei ole mitään halpaa lystiä, joten polttoainekulujen kattamiseksi apukuski etsitään yliopiston ilmoitustaulun avulla. Hakuun vastaa toinen pariskunta, jonka kanssa lähdetään tien päälle, vaikka Early (Brad Pitt) ja Adele (Juliette Lewis) eivät ole ihan sitä, mitä Brian ja varsinkin Carrie odottivat matkaseuralta.

Kalifornian (Kalifornia, USA 1993) kantava teema on vastakkainasettelu, jonka makuun päästään istuttamalla jupit ja punaniskat saman Lincoln Continentalin kyytiin. Tilanne herättää erittäin vaivautuneen tunnelman, jota ruokkivat molemminpuoliset ennakkoluulot ja väkinäisen tutustumisvaiheen aikana nopeasti ilmitulevat kulttuurierot. Hiljainen kyräily säilyy taustalla alkutyrmistyksen hälvettyäkin, vaikka ylemmyydentuntoinen Carrie joutuu lopulta tinkimään viileydestään takapenkille pesiytyneen roskasakin osoittautuessa vieraudessaan kiehtovaksi. Tutkimiensa psykopaattien käyttäytymistä jollakin tasolla ymmärtävä Brian on huomattavasti suopeampi oppimattomia ja salonkikelvottomia vieraita kohtaan, mutta asenne voisi olla toinen, jos hän tietäisi sen, mikä katsojalle kerrotaan jo elokuvan alussa. Early nimittäin sattuu olemaan ehta sarjamurhaaja.

Asetelmasta päästään vaivattomasti puristavaan jännitykseen, vaikka totuutta ei pantata hetkeäkään ja kertojana toimivan Brianin lausahduksista voi päätellä reissun lopputuloksen. Tasapainottoman Earlyn mukaanotto kun on verrattavissa palavan ruutitynnyrin päällä istumiseen – huonosti käy joka tapauksessa, mutta räjähdyshetkeä on vaikea ennustaa. Kerronta hyödyntää samoin taitavasti ihmisluonteen merkillistä inhoa ja kauhua herättäviin asioihin kohdistuvaa uteliaisuutta, joka luo yhdistävän siteen katsojan, kirjaprojektiaan työstävän Brianin ja kameran linssin läpi maailmaa tarkkailevan Carrien välille. Jälkimmäisen kanssa päästään todistamaan muun muassa, kuinka likaisten varpaiden kaivelukin voi olla poikkeuksellisissa olosuhteissa mitä hypnoottisin toimenpide, jota ei voi olla katsomatta iljetyksestä huolimatta. Katsojan haastamisen periaate ulottuu myös väkivaltaan, joka on raakaa ja järjetöntä, mutta sen esittäminen on täysin perusteltua Earlyn arvomaailman – tai pikemminkin sen puutteen – hahmottamiseksi. Jälki on ikävää, mutta realistisuutta ei tavoiteta hyssyttelemällä.

Siihenastisen näyttelijän taipaleensa vaativimpaan rooliin tarttunut Pitt pujahtaa äärimmäisen uskottavasti Jumalaan uskovan, tiukkoja sukupuolirooleja kannattavan ja hiessä uitetun etelän miehen nahkoihin. Säälimättömän ja viekkaan luonteen omaksuminenkaan ei tee tiukkaa, joten näillä näytöillä oli hyvä lähteä True Romanceen sammaltamaan. Aivan yhtä loistava Lewis säestää yksinkertaisena Adelena, jonka lapsenomainen naiivius on kieltämättä ärsyttävää, mutta myös edellytys Earlyn kaltaisen sekopään ihannoinnille. Duchovnyn ja Forbesin sivistyneistö jää tässä seurassa statisteiksi omassa autossaan, mistä syystä on osittain ymmärrettävää, ettei televisiosta tutuille näyttelijöille ole irronnut suuremmin valkokangashommia, vaikka suoritukset ovat sinänsä onnistuneita.

Musiikkivideo-ohjauksilla aloittaneelle Dominic Senalle pitkä debyytti sen sijaan poiki jatkoa korkean profiilin toimintafilmeissä, mutta Jerry Bruckheimerin talleilla käväisy ja Joel Silverin kelkkaan hyppääminen eivät ole olleet taiteellisen kehityksen kannalta otollisimpia ratkaisuja. Autot ovat kyllä kulkeneet sittemmin kovempaa, mutta mitään mainittavaa Sena ei ole saanut sen koommin aikaiseksi.

(11.5.2007)