Pohjois-Amerikan viihdeteollisuus on viime vuosina muuttunut yhä enenevässä määrin monitaitureiden temmellyskentäksi – tai ainakin yhden alueen menestyjiä ohjataan tasaiseen tahtiin kokeilemaan onneaan uusien haasteiden parissa. Elokuvanäyttelijöiksi hinkuvien laulajien pitkään ketjuun on ehtinyt liittyä sangen huomaamattomasti myös miljoonittain levyjä myynyt Justin Timberlake, jonka ensimmäisen pääroolifilmin kohtaloksi koitui aluksi hyllytys ja sittemmin julkaisu suoraan videolevitykseen. Syitä tapahtuneelle ei tarvitse etsiä kaukaa, sillä Edison (Edison / Edison Force / Edison: City of Crime / Edison City, USA 2005) on mitäänsanomattomuudessaan täydellisen keskinkertainen.
Yhdysvaltain entisenä murhapääkaupunkina tunnetun Edisonin maine on parantunut poliisilaitoksen FRAT-erikoisyksikön toiminnan ansiosta, mutta saavutuksella on varjopuolensa. Ryhmän salaiset puuhat alkavat kalvaa toden teolla juuri siirron saanutta Rafe Deediä, jonka ylempiarvoinen pari Frances Lazerov murhaa epävirallisen ratsian yhteydessä toisen kiinnijääneistä diilereistä ja takavarikoi huumeet ja rahat. Rikos sumplitaan normaaliksi hälytystehtäväksi, mutta tapauksen oikeuskäsittelyä seurannut paikallislehden reportteri haistaa palaneen käryä ja ryhtyy penkomaan taustoja, jotka johtavat kunnallispolitiikan huipulle asti.
Ohjaaja David J. Burken käsikirjoitus on kulunut, ennalta arvattava ja käänteiltään epäuskottava. Vaikka kykenisi nielemään kakistelematta, ettei FRAT:n tilojen naapurissa työskentelevä syyttäjänviraston huippututkija Levon Wallace ole huomannut mitään epäilyttävää, ja että salaliiton paljastaa Pulitzerin palkinnon ansaitsevana tähtitoimittajana itseään pitävä märkäkorva yhden ohimennen kuullun sanan takia, saattaa mielenkiinto lopahtaa kliseisten henkilöiden ja tyrityn roolijaon myötä. Timberlake yrittää kovasti epäkiitollisessa osassaan, mutta taidot loppuvat kesken jo ensimmäisissä kohtauksissa, eikä asiaa auta huonosti kirjoitettu hahmo. Kokemattomasta Josh Pollackista tulee muutaman päätoimittajalta saadun isällisen ohjeen ansiosta kirjaimellisesti yhdessä yössä periksi antamaton tutkiva journalisti, joka joutuu panosten koventuessa tiukkojen eettisten pohdintojen eteen. Uskottavuus on koetuksella myös huomattavasti kokeneemmalla LL Cool J:llä, joka on sama möllöttävä pökkelö kuin ennenkin. Työn ja yksityiselämän sovittamisen sekä omantunnon ja lojaaliuden kanssa painiskelevan Deedin osa on elokuvan vaikein, eikä siitä suoriuduta täysin pelkästään kulmien kohottelulla ja otsan rypistelyllä.
Ilmaisukykyisempien näyttelijöiden tehtävänä on antaa taustatukea sivurooleissa. Sairaalloiselta näyttäväksi maskeerattu Dylan McDermott tekee Lazerovista psykoottisen narkomaanin, jonka käytös on yliampuvuuden rajalla, mutta suoritus on elokuvan onnistunein. Päätoimittaja Ashfordin roolissa tanssahtelemaankin innostuva Morgan Freeman vetäisee rutiinilla jälleen yhden vanhan konkarin tulkinnan, ja Wallacea näyttelevä Kevin Spacey käy pelastamassa sen, minkä ruudussa pyörähtämistensä aikana ehtii. Oscar-voittajakaksikon otteissa ei ole pahemmin motivaatiota, mutta jo heidän läsnäolonsa kohentaa kummasti Edisonin katsottavuutta.
Burken kunniaksi on laskettava se, että Edison on ihan oikea elokuva toisin kuin tyypilliset, tuotteistetuille poppareille mittatilauksena tehdyt selluloidipuristeet, mutta ympäriinsä leviävä kokonaisuus olisi kaivannut mittavaa tohtorointia. Nyt se ei toimi kunnolla poliittisena trillerinä eikä myöskään toimintana, jolla tarina aloitetaan ja lopetetaan, vaan jää auttamatta muotopuoleksi, jonka oikea paikka videovuokraamossa on sivuhyllyllä muun tusinatarjonnan seassa.
Yhdysvaltain entisenä murhapääkaupunkina tunnetun Edisonin maine on parantunut poliisilaitoksen FRAT-erikoisyksikön toiminnan ansiosta, mutta saavutuksella on varjopuolensa. Ryhmän salaiset puuhat alkavat kalvaa toden teolla juuri siirron saanutta Rafe Deediä, jonka ylempiarvoinen pari Frances Lazerov murhaa epävirallisen ratsian yhteydessä toisen kiinnijääneistä diilereistä ja takavarikoi huumeet ja rahat. Rikos sumplitaan normaaliksi hälytystehtäväksi, mutta tapauksen oikeuskäsittelyä seurannut paikallislehden reportteri haistaa palaneen käryä ja ryhtyy penkomaan taustoja, jotka johtavat kunnallispolitiikan huipulle asti.
Ohjaaja David J. Burken käsikirjoitus on kulunut, ennalta arvattava ja käänteiltään epäuskottava. Vaikka kykenisi nielemään kakistelematta, ettei FRAT:n tilojen naapurissa työskentelevä syyttäjänviraston huippututkija Levon Wallace ole huomannut mitään epäilyttävää, ja että salaliiton paljastaa Pulitzerin palkinnon ansaitsevana tähtitoimittajana itseään pitävä märkäkorva yhden ohimennen kuullun sanan takia, saattaa mielenkiinto lopahtaa kliseisten henkilöiden ja tyrityn roolijaon myötä. Timberlake yrittää kovasti epäkiitollisessa osassaan, mutta taidot loppuvat kesken jo ensimmäisissä kohtauksissa, eikä asiaa auta huonosti kirjoitettu hahmo. Kokemattomasta Josh Pollackista tulee muutaman päätoimittajalta saadun isällisen ohjeen ansiosta kirjaimellisesti yhdessä yössä periksi antamaton tutkiva journalisti, joka joutuu panosten koventuessa tiukkojen eettisten pohdintojen eteen. Uskottavuus on koetuksella myös huomattavasti kokeneemmalla LL Cool J:llä, joka on sama möllöttävä pökkelö kuin ennenkin. Työn ja yksityiselämän sovittamisen sekä omantunnon ja lojaaliuden kanssa painiskelevan Deedin osa on elokuvan vaikein, eikä siitä suoriuduta täysin pelkästään kulmien kohottelulla ja otsan rypistelyllä.
Ilmaisukykyisempien näyttelijöiden tehtävänä on antaa taustatukea sivurooleissa. Sairaalloiselta näyttäväksi maskeerattu Dylan McDermott tekee Lazerovista psykoottisen narkomaanin, jonka käytös on yliampuvuuden rajalla, mutta suoritus on elokuvan onnistunein. Päätoimittaja Ashfordin roolissa tanssahtelemaankin innostuva Morgan Freeman vetäisee rutiinilla jälleen yhden vanhan konkarin tulkinnan, ja Wallacea näyttelevä Kevin Spacey käy pelastamassa sen, minkä ruudussa pyörähtämistensä aikana ehtii. Oscar-voittajakaksikon otteissa ei ole pahemmin motivaatiota, mutta jo heidän läsnäolonsa kohentaa kummasti Edisonin katsottavuutta.
Burken kunniaksi on laskettava se, että Edison on ihan oikea elokuva toisin kuin tyypilliset, tuotteistetuille poppareille mittatilauksena tehdyt selluloidipuristeet, mutta ympäriinsä leviävä kokonaisuus olisi kaivannut mittavaa tohtorointia. Nyt se ei toimi kunnolla poliittisena trillerinä eikä myöskään toimintana, jolla tarina aloitetaan ja lopetetaan, vaan jää auttamatta muotopuoleksi, jonka oikea paikka videovuokraamossa on sivuhyllyllä muun tusinatarjonnan seassa.
(1.1.2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti