Hollywoodissa jo muutamia vuosia kukoistaneen kierrätystrendin elokuva elokuvalta kasvava paradoksaalisuus on epäilemättä kiinnostavin seikka koko ilmiössä. Tarpeettomat uusintaversiot saavat jatkuvasti kritiikkiä osakseen muiltakin kuin alkuperäisten elokuvien faneilta, ja studioita syytetään mielikuvituksettomuuden puutteesta, mutta arvostellut tuotannot tekevät samanaikaisesti mukavasti voittoa. Hyvä esimerkki tästä on mojoviin kassatuloihin yltänyt Luunmurskaajat (The Longest Yard / Benknäckargänget, USA 2005), jossa Adam Sandler yrittää mahtua Burt Reynoldsin urheilujalkineisiin.
Sopupelistä ehdollisen vankeusrangaistuksen saanut entinen jalkapallotähti Paul Crewe menettää vapautensa törttöiltyään liikenteessä kännissä. Tuomio pannaan täytäntöön Allenvillen vankilassa, jota hallinnoi jalkapalloon hurahtanut johtaja Hazen. Hän tarjoaa Crewelle helpompia oltavia vartijoista koostuvan pallojoukkueen neuvonantajuutta vastaan, mutta herrat eivät pääse asiassa yhteisymmärrykseen. Lopulta Crewe suostuu kasaamaan vangeista harjoitusvastustajajoukkueen vartijoille.
Juoni seuraa hyvin uskollisesti alkuperäistä käsikirjoitusta jopa repliikkien tasolla, vaikka henkilöiden nimiä on muutettu ja kerrontaa hieman virtaviivaistettu nykyiselle kohderyhmälle sopivammaksi. Kaikki on siis päällisin puolin kunnossa vanhaa henkeä kunnioittavaa modernisaatiota varten, mutta kuten niin monet uudelleentulkinnat aiemmin, Luunmurskaajatkin on vain kalpea aavistus alkuperäisversiosta. Syitä on monia. Ensinnäkin 70-lukulaisen särmikkään originaalitarinan terävimmät kulmat on hiottu PG-13-ikärajan varmistamiseksi, mikä tarkoittaa miedompaa kiroilua ja väkivallan vesittämistä seurauksiltaan harmittomammaksi. Toiseksi tiukasti oman tiensä kulkijaksi profiloituneen Robert Aldrichin sijasta visioinnista vastaa Peter Segal, täysin persoonaton riviohjaaja, jonka musiikkivideomainen käsitys toiminnasta ei tuo minkäänlaista urheilujuhlan tuntua saati jännitystä loppuotteluun. Kolmanneksi Adam Sandlerilla ei ole riittävästi fyysistä uskottavuutta Paul ”Wrecking” Crewen osaan, vaikka hän suoriutuu roolista muuten ihan kohtuullisesti jättäessään tavaramerkikseen muodostuneet maneerihölmöilyt odottamaan toisenlaisia elokuvia.
Pahiten uudessa elokuvassa tökkii henkilökuvaus – tai pikemminkin sen puute. Siinä missä alkuperäisfilmin pelätyimmästä vangista Shockleystäkin onnistuttiin kaivamaan sympatiaa herättäviä inhimillisiä piirteitä, jää uusittu vankijoukkue täysin yhdentekeväksi porukaksi, jonka huoltomiehessä Caretakerissa ei ole Chris Rockin mölyämisen jäljiltä mitään kiinnostavaa. Yksilöllisyyttä yritetään luoda tökeröillä homo- ja läskivitseillä, mutta hahmot ovat kautta linjan yhtä persoonattomia kuin sivurooleihin palkatut entiset urheilijatähdet. Latistaminen ulottuu myös maineensa ryvettäneeseen Creween, joka saavuttaa vankitoveriensa hyväksynnän nopeasti ilman suurempia ponnisteluja ja kärsimyksiä. Burt Reynoldsin läsnäolollakaan ei ole tunnelmaa kohottavaa vaikutusta, sillä plastiikkakirurgin vastaanotolla naamansa kiristänyt entinen suuruus on Nate Scarborough’n osassa kaukana parhaista päivistään.
Irrallisia musiikkikappaleita ja räikeää piilomainontaa pursuava ja komediaa painottava kokonaispaketti vetoaa pintakiillollaan epäilemättä paremmin nuorisoon kuin karskimpi vanhojen ukkojen urheilufilmi, mutta ajan hermolla keikkumisen hyödyt ovat olleet puhtaasti taloudelliset. Eihän alkuperäinen Luunmurskaajatkaan ollut mikään taiteen riemuvoitto, mutta se sentään onnistui tempaisemaan mukaansa amerikkalaisesta jalkapallosta vähät välittävän katsojankin, mikä voidaan jo laskea huomattavaksi ansioksi.
Sopupelistä ehdollisen vankeusrangaistuksen saanut entinen jalkapallotähti Paul Crewe menettää vapautensa törttöiltyään liikenteessä kännissä. Tuomio pannaan täytäntöön Allenvillen vankilassa, jota hallinnoi jalkapalloon hurahtanut johtaja Hazen. Hän tarjoaa Crewelle helpompia oltavia vartijoista koostuvan pallojoukkueen neuvonantajuutta vastaan, mutta herrat eivät pääse asiassa yhteisymmärrykseen. Lopulta Crewe suostuu kasaamaan vangeista harjoitusvastustajajoukkueen vartijoille.
Juoni seuraa hyvin uskollisesti alkuperäistä käsikirjoitusta jopa repliikkien tasolla, vaikka henkilöiden nimiä on muutettu ja kerrontaa hieman virtaviivaistettu nykyiselle kohderyhmälle sopivammaksi. Kaikki on siis päällisin puolin kunnossa vanhaa henkeä kunnioittavaa modernisaatiota varten, mutta kuten niin monet uudelleentulkinnat aiemmin, Luunmurskaajatkin on vain kalpea aavistus alkuperäisversiosta. Syitä on monia. Ensinnäkin 70-lukulaisen särmikkään originaalitarinan terävimmät kulmat on hiottu PG-13-ikärajan varmistamiseksi, mikä tarkoittaa miedompaa kiroilua ja väkivallan vesittämistä seurauksiltaan harmittomammaksi. Toiseksi tiukasti oman tiensä kulkijaksi profiloituneen Robert Aldrichin sijasta visioinnista vastaa Peter Segal, täysin persoonaton riviohjaaja, jonka musiikkivideomainen käsitys toiminnasta ei tuo minkäänlaista urheilujuhlan tuntua saati jännitystä loppuotteluun. Kolmanneksi Adam Sandlerilla ei ole riittävästi fyysistä uskottavuutta Paul ”Wrecking” Crewen osaan, vaikka hän suoriutuu roolista muuten ihan kohtuullisesti jättäessään tavaramerkikseen muodostuneet maneerihölmöilyt odottamaan toisenlaisia elokuvia.
Pahiten uudessa elokuvassa tökkii henkilökuvaus – tai pikemminkin sen puute. Siinä missä alkuperäisfilmin pelätyimmästä vangista Shockleystäkin onnistuttiin kaivamaan sympatiaa herättäviä inhimillisiä piirteitä, jää uusittu vankijoukkue täysin yhdentekeväksi porukaksi, jonka huoltomiehessä Caretakerissa ei ole Chris Rockin mölyämisen jäljiltä mitään kiinnostavaa. Yksilöllisyyttä yritetään luoda tökeröillä homo- ja läskivitseillä, mutta hahmot ovat kautta linjan yhtä persoonattomia kuin sivurooleihin palkatut entiset urheilijatähdet. Latistaminen ulottuu myös maineensa ryvettäneeseen Creween, joka saavuttaa vankitoveriensa hyväksynnän nopeasti ilman suurempia ponnisteluja ja kärsimyksiä. Burt Reynoldsin läsnäolollakaan ei ole tunnelmaa kohottavaa vaikutusta, sillä plastiikkakirurgin vastaanotolla naamansa kiristänyt entinen suuruus on Nate Scarborough’n osassa kaukana parhaista päivistään.
Irrallisia musiikkikappaleita ja räikeää piilomainontaa pursuava ja komediaa painottava kokonaispaketti vetoaa pintakiillollaan epäilemättä paremmin nuorisoon kuin karskimpi vanhojen ukkojen urheilufilmi, mutta ajan hermolla keikkumisen hyödyt ovat olleet puhtaasti taloudelliset. Eihän alkuperäinen Luunmurskaajatkaan ollut mikään taiteen riemuvoitto, mutta se sentään onnistui tempaisemaan mukaansa amerikkalaisesta jalkapallosta vähät välittävän katsojankin, mikä voidaan jo laskea huomattavaksi ansioksi.
(24.4.2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti