Epäsuhtaisten poliisiparien pitkään jonoon riittää nykyäänkin pyrkijöitä. Shanghai Noonilla debytoineen Tom Deyn ohjaama Showtime (Showtime, USA/AUS, 2002) lisää kortensa kekoon saattamalla yhteen Robert De Niron ja Eddie Murphyn.
De Niron esittämä Mitch Preston on työssään ansioitunut etsivä, joka epäonnistuneen huumepidätyksen suivaannuttamana hajottaa paikalle porhaltaneen uutisryhmän kameran. Televisiotuottaja Chase Renzi näkee Mitchin purkauksessa ainekset uuteen tosi-TV-sarjaan, jonka päähenkilöksi hän onnistuu suostuttelemaan vastahakoisen etsivän. Mitchille sopivaa työparia etsiessään Renzi törmää konstaapeli Trey Sellarsiin, näyttelijän urasta haaveilevaan epäpätevään partiopoliisiin, joka hallitsee kaikki poliisisarjojen kliseet. Toistensa vastakohtia edustavat lainvalvojat lähtevät huumediilerin jäljille kameroiden ympäröiminä saatuaan ensin William Shatnerilta ohjeistusta televisiossa esiintymisestä.
Todellisen poliisityön ja sitä kuvaavan fiktion ristiriitaisuus valaa perustan koko elokuvalle. Vaikka Prestonista ja Sellarsista julkkiksia tekevä Showtime-ohjelma on dokumentaarinen, poliiseilta edellytetään jossain määrin näyttelyä ja katsojakuntaan vetoavaa imagoa, mihin Mitch ei suostu Treyn nauttiessa täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Komedian ainekset piilevät juuri tässä, sillä Treylle selviää hiljalleen, etteivät televisiossa hienoilta näyttävät kikat olekaan kovin käytännöllisiä. Vastaavasti työnsä läpikotaisin tunteva Mitch joutuu juuri niihin tilanteisiin, joiden hän vakuuttaa elokuvan alussa pitämällään koulutunnilla olevan täysin epärealistisia. Toimintajaksojen ylilyödyssä vauhdikkuudessa on siten mukana ripaus hieman hymyilyttävää sisältöäkin.
Maneereihinsa jämähtänyt Robert De Niro pystyy rutiinillakin ihan säälliseen suoritukseen, vaikka Mitchistä, kuten monista muistakin viime vuosien roolisuorituksista, välittyy vaikutelma, että metodisuuruus tekee nykyään elokuvia lähinnä vanhasta tottumuksesta. Parhaat päivät ovat takana myös Eddie Murphyllä, jonka otteissa ei ole ollut enää vuosiin sitä vimmaa, jolla mies alkujaan nousi tähdeksi. Treyn osaan kuuluvasta antaumuksellisesta suunpieksännästä irtoaa muutama mojova sutkautus, mutta tulkinta jää silti kauas Reggie Hammondin, Axel Foleyn tai Murphyn stand up -esitysten tasosta. Showtimen parhaasta roolista vastaa Hollywood-näyttelijättärien A-listalta hiljalleen pudonnut Rene Russo, jonka pyrkyrimäinen Chase Renzi huvittaa omapäisillä ratkaisuilla ja liki pakkomielteisellä innokkuudellaan.
Varsinainen juoni on konseptin rinnalla lähes sivuseikka, jolla ei ole suuremmin rasitettu käsikirjoittajia. Huumekauppiaan ja tämän hallussa olevan erikoisaseen jäljitys on tavanomaista poliisifilmimateriaalia, joka hukkuisi vastaavaan metritavaraan ilman sankareiden kintereillä roikkuvaa kuvausryhmää ja keskimääräistä nimekkäämpiä näyttelijöitä.
De Niron esittämä Mitch Preston on työssään ansioitunut etsivä, joka epäonnistuneen huumepidätyksen suivaannuttamana hajottaa paikalle porhaltaneen uutisryhmän kameran. Televisiotuottaja Chase Renzi näkee Mitchin purkauksessa ainekset uuteen tosi-TV-sarjaan, jonka päähenkilöksi hän onnistuu suostuttelemaan vastahakoisen etsivän. Mitchille sopivaa työparia etsiessään Renzi törmää konstaapeli Trey Sellarsiin, näyttelijän urasta haaveilevaan epäpätevään partiopoliisiin, joka hallitsee kaikki poliisisarjojen kliseet. Toistensa vastakohtia edustavat lainvalvojat lähtevät huumediilerin jäljille kameroiden ympäröiminä saatuaan ensin William Shatnerilta ohjeistusta televisiossa esiintymisestä.
Todellisen poliisityön ja sitä kuvaavan fiktion ristiriitaisuus valaa perustan koko elokuvalle. Vaikka Prestonista ja Sellarsista julkkiksia tekevä Showtime-ohjelma on dokumentaarinen, poliiseilta edellytetään jossain määrin näyttelyä ja katsojakuntaan vetoavaa imagoa, mihin Mitch ei suostu Treyn nauttiessa täysin siemauksin jokaisesta hetkestä. Komedian ainekset piilevät juuri tässä, sillä Treylle selviää hiljalleen, etteivät televisiossa hienoilta näyttävät kikat olekaan kovin käytännöllisiä. Vastaavasti työnsä läpikotaisin tunteva Mitch joutuu juuri niihin tilanteisiin, joiden hän vakuuttaa elokuvan alussa pitämällään koulutunnilla olevan täysin epärealistisia. Toimintajaksojen ylilyödyssä vauhdikkuudessa on siten mukana ripaus hieman hymyilyttävää sisältöäkin.
Maneereihinsa jämähtänyt Robert De Niro pystyy rutiinillakin ihan säälliseen suoritukseen, vaikka Mitchistä, kuten monista muistakin viime vuosien roolisuorituksista, välittyy vaikutelma, että metodisuuruus tekee nykyään elokuvia lähinnä vanhasta tottumuksesta. Parhaat päivät ovat takana myös Eddie Murphyllä, jonka otteissa ei ole ollut enää vuosiin sitä vimmaa, jolla mies alkujaan nousi tähdeksi. Treyn osaan kuuluvasta antaumuksellisesta suunpieksännästä irtoaa muutama mojova sutkautus, mutta tulkinta jää silti kauas Reggie Hammondin, Axel Foleyn tai Murphyn stand up -esitysten tasosta. Showtimen parhaasta roolista vastaa Hollywood-näyttelijättärien A-listalta hiljalleen pudonnut Rene Russo, jonka pyrkyrimäinen Chase Renzi huvittaa omapäisillä ratkaisuilla ja liki pakkomielteisellä innokkuudellaan.
Varsinainen juoni on konseptin rinnalla lähes sivuseikka, jolla ei ole suuremmin rasitettu käsikirjoittajia. Huumekauppiaan ja tämän hallussa olevan erikoisaseen jäljitys on tavanomaista poliisifilmimateriaalia, joka hukkuisi vastaavaan metritavaraan ilman sankareiden kintereillä roikkuvaa kuvausryhmää ja keskimääräistä nimekkäämpiä näyttelijöitä.
(5.5.2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti