Viimeisin teatterilevitykseen päätynyt suomalainen lännenelokuva Hirttämättömät (De ohängda / The Unhanged, FIN 1971) jatkaa löyhästi vuotta aiemmin valmistuneen Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen pojan tarinaa. Speedy on asettunut Njetponimajstadin pikkukaupunkiin, jossa hän tekee rahasta mitä vain, mikäli laiskottelultaan ehtii. Riittävän syyn ryhdistäytymiseen antaa Yksinäisen ratsastajan ja Tonton pidättämisestä luvattu 10 000 dollarin palkkio, joka on lunastettavissa Kolmen kolikon kaupungista. Speedy keksii ovelan suunnitelman ja teettää itsestään vastaavanlaisen vale-etsintäkuulutuksen, joka menee täydestä paikalle pelmahtaviin Ratsastajaan ja Tontoon. Speedy jättäytyy tahallaan lainsuojattomien vangiksi ja antaa näiden hoitaa satojen mailien kuljetuksen aikeenaan keikauttaa asetelma päälaelleen perillä.
Vaarojen reunustaman autiomaavaelluksen kuvaaminen uskottavasti ei ole Suomen olosuhteissa itsestään selvää, mutta Hirttämättömät todistaa, ettei riittävään illuusioon tarvita kuin soramonttu, hevoskärryt ja muutama näyttelijä. Lopputulos on täysin Roger Cormanin oppien mukaista visiointia, joka kasvattaa rajoittuneen kuvausalueen loputtomaksi erämaaksi. Kuvaaja Kari Sohlbergin pettämätön kekseliäisyys on jatkuvasti koetuksella, sillä hiekkakentillä tarpominen nielaisee peräti 70 minuuttia elokuvan kestosta.
Juonellisesti Hirttämättömät on riisuttu äärimmilleen. Matkanteon ja loputtoman vuoropuhelun katkaisevat vain intiaanien hyökkäykset ja satunnaiset kohtaamiset muiden erämaassa kulkevien kanssa. Näiden sketsejä ja toimintaa luovien erillisten tapahtumien ainoa varsinainen tehtävä on elävöittää yksitoikkoista kerrontaa, jonka polttopiste on ahneuden, itsekkyyden ja päivä päivältä pahenevan janon kurimuksessa kamppailevan päähenkilötroikan kuvauksessa.
Käsikirjoituksen noudattamisen suhteen tarkkana tunnettu Spede Pasanen on tuskin poikennut säännöistä, vaikka replikoinnissa on roppakaupalla improvisointiin viittaavaa spontaaniutta. Väkinäistä vääntöä on ajoittain, mutta loistava sanailu ja tilanteen tasalla olevat päänäyttelijät saavat helposti unohtamaan, kuinka alkeellisista – jopa riittämättömistä – lähtökohdista elokuvaa on ryhdytty tekemään. Sankarirooleihin mieltynyt Pasanen jättäytyy suosiolla taka-alalle tilannetta tarkkailevana Gonzalesina, joka nauttii täysin siemauksin saattajiensa tukalasta asemasta. Paahtava aurinko ja hermopaine pehmentävät etenkin Yksinäisen ratsastajan pään, mutta hankalaksi heittäytyvää vankia ei voi tappaakaan, koska kuolleista ei makseta mitään. Simo Salminen on oikein hupaisa Tontona, mutta orkesteria johtaa kiistattomasti Vesa-Matti Loirin Yksinäinen ratsastaja. Impulsiivinen, jatkuvasti suutaan soittava naamiomies taantuu elokuvan kuluessa kiitettävän houreiseen tilaan, mutta matka luhistuvan mielen syövereihin jää lopulta kovin ohkaiseksi. Pitää kuitenkin muistaa, että Hirttämättömät on Pasasen ja Loirin ohjaama komedia eikä esimerkiksi Monte Hellmanin Hän ampui ensin tai Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat, joiden vaikutuksen voi aistia kirkkaana puujalkavitsien ja absurdin crazy-komedian paksun pintakerroksen altakin.
Vaarojen reunustaman autiomaavaelluksen kuvaaminen uskottavasti ei ole Suomen olosuhteissa itsestään selvää, mutta Hirttämättömät todistaa, ettei riittävään illuusioon tarvita kuin soramonttu, hevoskärryt ja muutama näyttelijä. Lopputulos on täysin Roger Cormanin oppien mukaista visiointia, joka kasvattaa rajoittuneen kuvausalueen loputtomaksi erämaaksi. Kuvaaja Kari Sohlbergin pettämätön kekseliäisyys on jatkuvasti koetuksella, sillä hiekkakentillä tarpominen nielaisee peräti 70 minuuttia elokuvan kestosta.
Juonellisesti Hirttämättömät on riisuttu äärimmilleen. Matkanteon ja loputtoman vuoropuhelun katkaisevat vain intiaanien hyökkäykset ja satunnaiset kohtaamiset muiden erämaassa kulkevien kanssa. Näiden sketsejä ja toimintaa luovien erillisten tapahtumien ainoa varsinainen tehtävä on elävöittää yksitoikkoista kerrontaa, jonka polttopiste on ahneuden, itsekkyyden ja päivä päivältä pahenevan janon kurimuksessa kamppailevan päähenkilötroikan kuvauksessa.
Käsikirjoituksen noudattamisen suhteen tarkkana tunnettu Spede Pasanen on tuskin poikennut säännöistä, vaikka replikoinnissa on roppakaupalla improvisointiin viittaavaa spontaaniutta. Väkinäistä vääntöä on ajoittain, mutta loistava sanailu ja tilanteen tasalla olevat päänäyttelijät saavat helposti unohtamaan, kuinka alkeellisista – jopa riittämättömistä – lähtökohdista elokuvaa on ryhdytty tekemään. Sankarirooleihin mieltynyt Pasanen jättäytyy suosiolla taka-alalle tilannetta tarkkailevana Gonzalesina, joka nauttii täysin siemauksin saattajiensa tukalasta asemasta. Paahtava aurinko ja hermopaine pehmentävät etenkin Yksinäisen ratsastajan pään, mutta hankalaksi heittäytyvää vankia ei voi tappaakaan, koska kuolleista ei makseta mitään. Simo Salminen on oikein hupaisa Tontona, mutta orkesteria johtaa kiistattomasti Vesa-Matti Loirin Yksinäinen ratsastaja. Impulsiivinen, jatkuvasti suutaan soittava naamiomies taantuu elokuvan kuluessa kiitettävän houreiseen tilaan, mutta matka luhistuvan mielen syövereihin jää lopulta kovin ohkaiseksi. Pitää kuitenkin muistaa, että Hirttämättömät on Pasasen ja Loirin ohjaama komedia eikä esimerkiksi Monte Hellmanin Hän ampui ensin tai Sergio Leonen Hyvät, pahat ja rumat, joiden vaikutuksen voi aistia kirkkaana puujalkavitsien ja absurdin crazy-komedian paksun pintakerroksen altakin.
(29.11.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti