Mikä olisikaan elokuvantekijälle läheisempi aihe kuin elokuvan tekeminen? Todenmukaisen kuvauksen kanssa ei tarvitse liikoja pinnistellä, ja jutun juurta löytyy reilusti omasta takaa. Näin lienevät Spede Pasanen, Ere Kokkonen ja Vesa-Matti Loiri tuumineet ryhtyessään pusaamaan käsikirjoitusta Pohjantähteisiin (Pohjan tähteet / Bottenskrap / Leftovers from the North, FIN 1969).
Osittain tekijöiden omiin kokemuksiin perustuva kertomus seurailee taiteellisten ambitioidensa kanssa tuskailevan ohjaaja Paavali Pohjan luovimista tuottaja Sinisannan kaupallisten vaatimusten ja huonosti toimeen tulevien pääosanäyttelijöiden Igor Lötjösen ja Merju Köykän jatkuvan riitelyn ristiaallokossa. Vaivalloisesti edistyvä projekti törmää jatkuvasti tragikoomisiin vastoinkäymisiin, jotka muodostavat selkärangan episodimaisesti etenevälle elokuvalle.
Rakenne on Pohjantähteille sekä kirous että siunaus, sillä löyhästi toisiinsa limittyvät kohtaukset perustuvat liian usein yksinkertaisiin ja helposti arvattaviin sketseihin, jotka eivät vie tarinaa juuri eteenpäin ja kärsivät paikoitellen tarpeettomasta venytyksestä. Toisaalta vapaus innoittaa moderneihin kokeiluihin, joiden hedelmistä hienoimmat ovat Pohjan yhteiskunnallista heräämistä enteilevä huikea kaupunkiasumisen epäkohtia kritisoiva katujakso sekä Simo Salmisen laulamaa Alle lujaa kuvittava musiikkivideomainen montaasi.
Salminen varastaa kuvaaja Törrösenä monta muutakin kohtausta hieman pakotetun ohjaajamuotokuvan tekevältä Loirilta sekä näyttelijäparina kompuroivilta Ville-Veikko Salmiselta ja Arja Saijonmaalta. Kolmikon ympärille virittyvä, juonen keskeisen tukipilarin muodostava triangelidraama noudattaa klassista kaavaa heijastellessaan näyttelijöiden ja näiden esittämien roolihahmojen keskinäisen suhteen kehittymistä käsikirjoituksen ja todellisuuden ristiriitaisuudella. Perusideasta ei päästä Pohjan väliinmenoyrityksiä pitemmälle, mutta osittain improvisoiduilta vaikuttavat tilanteet ja notkea, roiseilla kaksimielisyyksilläkin leikittelevä dialogi paikkaavat jotenkuten löysäilyn ja pahimmat perseilyt, joihin ohjaaja Ere Kokkonen on sortunut taiteellisuuteen pyrkiessään. Yritteliäisyyden hyvänä puolena on, että Pohjantähteet näyttää Kokkosen elokuvaksi poikkeuksellisen harkitulta visuaalisesti, mikä voidaan ainakin osittain laskea kuvaaja Kari Sohlbergin ansioksi.
Osittain tekijöiden omiin kokemuksiin perustuva kertomus seurailee taiteellisten ambitioidensa kanssa tuskailevan ohjaaja Paavali Pohjan luovimista tuottaja Sinisannan kaupallisten vaatimusten ja huonosti toimeen tulevien pääosanäyttelijöiden Igor Lötjösen ja Merju Köykän jatkuvan riitelyn ristiaallokossa. Vaivalloisesti edistyvä projekti törmää jatkuvasti tragikoomisiin vastoinkäymisiin, jotka muodostavat selkärangan episodimaisesti etenevälle elokuvalle.
Rakenne on Pohjantähteille sekä kirous että siunaus, sillä löyhästi toisiinsa limittyvät kohtaukset perustuvat liian usein yksinkertaisiin ja helposti arvattaviin sketseihin, jotka eivät vie tarinaa juuri eteenpäin ja kärsivät paikoitellen tarpeettomasta venytyksestä. Toisaalta vapaus innoittaa moderneihin kokeiluihin, joiden hedelmistä hienoimmat ovat Pohjan yhteiskunnallista heräämistä enteilevä huikea kaupunkiasumisen epäkohtia kritisoiva katujakso sekä Simo Salmisen laulamaa Alle lujaa kuvittava musiikkivideomainen montaasi.
Salminen varastaa kuvaaja Törrösenä monta muutakin kohtausta hieman pakotetun ohjaajamuotokuvan tekevältä Loirilta sekä näyttelijäparina kompuroivilta Ville-Veikko Salmiselta ja Arja Saijonmaalta. Kolmikon ympärille virittyvä, juonen keskeisen tukipilarin muodostava triangelidraama noudattaa klassista kaavaa heijastellessaan näyttelijöiden ja näiden esittämien roolihahmojen keskinäisen suhteen kehittymistä käsikirjoituksen ja todellisuuden ristiriitaisuudella. Perusideasta ei päästä Pohjan väliinmenoyrityksiä pitemmälle, mutta osittain improvisoiduilta vaikuttavat tilanteet ja notkea, roiseilla kaksimielisyyksilläkin leikittelevä dialogi paikkaavat jotenkuten löysäilyn ja pahimmat perseilyt, joihin ohjaaja Ere Kokkonen on sortunut taiteellisuuteen pyrkiessään. Yritteliäisyyden hyvänä puolena on, että Pohjantähteet näyttää Kokkosen elokuvaksi poikkeuksellisen harkitulta visuaalisesti, mikä voidaan ainakin osittain laskea kuvaaja Kari Sohlbergin ansioksi.
(31.7.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti