Alkuperäisen Väkivallan vihollisen loppu jätti reilusti tilaa jatko-osalle, mutta optio lunastettiin kuitenkin vasta seitsemän vuotta myöhemmin. Ohjaaja Michael Winner ja näyttelijä Charles Bronson jatkoivat omilla tonteillaan Väkivallan vihollinen II:ssa (Väkivallan vihollinen 2 / Death Wish II / Death Wish 2 / Våldets fiende 2, USA 1981), ja tuottajien palleille istuutuivat tehomogulit Menahem Golan ja Yoram Globus, joilla oli oikeuksien uusina haltijoina sormensa pelissä hankkeen käynnistämisessä.
Los Angelesiin muuttaneen Paul Kerseyn elämä on alkanut taas hymyillä: naisystäväksi on löytynyt paikallisradion tähtitoimittaja Geri Nichols (Jill Ireland), arkkitehtuuri lyö leiville ja tytärkin osoittaa orastavia toipumisen merkkejä. Kalifornian aurinko langettaa lopulta auvon ylle varjonsa röyhkeiden nuorisorikollisten muodossa. Kerseyltä isän kädestä saaneen jengin haltuun jäänyt lompakko johdattaa kostonjanoisen raiskurilauman arkkitehdin kotiin taloudenhoitajaa ja tytärtä ahdistelemaan. Kumpikaan ei selviä kohtaamisesta hengissä, mikä yllyttää Kerseyn tarttumaan taas aseeseen.
David Engelbachin käsikirjoitus toistaa alkuperäisen elokuvan päälinjat hiukan erilaisella painotuksella. Prosessin jo kertaalleen läpikäynyt Kersey ei ajaudu enää sattumanvaraisiin kostopuuhiin, vaan lähtee lyhyen suruajan jälkeen koluamaan Hollywoodin katuja löytääkseen syylliset ja päästääkseen näistä ilmat pihalle. Tarina ei ole psykologisessa kiinnostavuudessaan edeltäjänsä veroinen, mutta juonikehitelmä on silti johdonmukainen ja riittävän uskottava.
Winner esittää tapahtumat edelleen tinkimättömällä armottomuudella jättämättä omaa kantaansa koston oikeutuksesta epäselväksi, vaikka rikollisuuden ja rangaistusmetodien syy- ja seuraussuhteita tutkiva Geri onkin vakuuttunut taparikollisille räätälöidyn terapian eheyttävästä vaikutuksesta. Tarinan esimerkkitapauksille ei heru varmasti ainuttakaan sympatiapistettä piinallisten raiskauskohtausten jälkeen, mikä jättää katsojan pohtimaan omaa mielipidettään elokuvan esittämästä perioikeistolaisesta rangaistusmallista.
Bronson soveltaa järjestelmällisen ja tehokkaan Kerseyn roolissa harkittua vähäeleisyyttä, jossa ilmeet paljastavat arkkitehdin sisimmästä enemmän kuin lausutut repliikit. Vanhan kivikasvon järkkymätön läsnäolo ja Winnerin jäntevä ohjaus nostavat Väkivallan vihollinen II:n lopulta 1980-luvun alun väkivaltaviihteellisten vigilantismikuvausten parhaimmistoon huolimatta juonen yllätyksettömyydestä.
Los Angelesiin muuttaneen Paul Kerseyn elämä on alkanut taas hymyillä: naisystäväksi on löytynyt paikallisradion tähtitoimittaja Geri Nichols (Jill Ireland), arkkitehtuuri lyö leiville ja tytärkin osoittaa orastavia toipumisen merkkejä. Kalifornian aurinko langettaa lopulta auvon ylle varjonsa röyhkeiden nuorisorikollisten muodossa. Kerseyltä isän kädestä saaneen jengin haltuun jäänyt lompakko johdattaa kostonjanoisen raiskurilauman arkkitehdin kotiin taloudenhoitajaa ja tytärtä ahdistelemaan. Kumpikaan ei selviä kohtaamisesta hengissä, mikä yllyttää Kerseyn tarttumaan taas aseeseen.
David Engelbachin käsikirjoitus toistaa alkuperäisen elokuvan päälinjat hiukan erilaisella painotuksella. Prosessin jo kertaalleen läpikäynyt Kersey ei ajaudu enää sattumanvaraisiin kostopuuhiin, vaan lähtee lyhyen suruajan jälkeen koluamaan Hollywoodin katuja löytääkseen syylliset ja päästääkseen näistä ilmat pihalle. Tarina ei ole psykologisessa kiinnostavuudessaan edeltäjänsä veroinen, mutta juonikehitelmä on silti johdonmukainen ja riittävän uskottava.
Winner esittää tapahtumat edelleen tinkimättömällä armottomuudella jättämättä omaa kantaansa koston oikeutuksesta epäselväksi, vaikka rikollisuuden ja rangaistusmetodien syy- ja seuraussuhteita tutkiva Geri onkin vakuuttunut taparikollisille räätälöidyn terapian eheyttävästä vaikutuksesta. Tarinan esimerkkitapauksille ei heru varmasti ainuttakaan sympatiapistettä piinallisten raiskauskohtausten jälkeen, mikä jättää katsojan pohtimaan omaa mielipidettään elokuvan esittämästä perioikeistolaisesta rangaistusmallista.
Bronson soveltaa järjestelmällisen ja tehokkaan Kerseyn roolissa harkittua vähäeleisyyttä, jossa ilmeet paljastavat arkkitehdin sisimmästä enemmän kuin lausutut repliikit. Vanhan kivikasvon järkkymätön läsnäolo ja Winnerin jäntevä ohjaus nostavat Väkivallan vihollinen II:n lopulta 1980-luvun alun väkivaltaviihteellisten vigilantismikuvausten parhaimmistoon huolimatta juonen yllätyksettömyydestä.
(23.9.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti