Yksi Charles Bronsonin kuuluisimmista roolihahmoista on Väkivallan vihollisen (Death Wish / Våldets fiende nr. 1, USA 1974) arkkitehti Paul Kersey, jonka epäonnisesta elämästä puristettiin peräti viisiosaiseksi kasvanut elokuvasarja. Jatko-osien myötä tyypilliseksi franchise-tuotteeksi muovautuneen antisankarin alkuperä juontaa Brian Garfieldin romaaniin, jonka filmatisointi oli ensimmäisen elokuvan lähtökohtana.
Vaimonsa kanssa Honolululla lomaillut Kersey palaa ruuhkaiseen New Yorkiin ja saa kuulla työtoveriltaan kaupungin rikoslukujen rumentuneen huomattavasti hänen poissaollessaan. Paulin ensimmäinen työpäivä ei ehdi edes päättyä, kun ruokakaupassa häiriköivä nuorisojengi valitsee uhreikseen perheen ostoksilla olevat naiset, Joannan ja Carolin. Kerseyn kotiin tunkeutuvat ryöstäjät jättävät jälkeensä hävitetyn asunnon lisäksi kuoliaaksi pahoinpidellyn vaimon ja raiskatun tyttären, joka suistuu traumaattisen kokemuksen seurauksena pysyvään katatoniseen tilaan. Tapaus piirtää jälkensä myös järkyttyneeseen Pauliin, joka yrittää saada pirstoutuneen elämänsä järjestykseen lähtemällä työmatkalle Tucsoniin.
Kaunistelemattomasti asiansa esittävä elokuva on kevyen viihteen sijasta täysin vakavasti otettava näkemys omankädenoikeuteen tarttuvan rivikansalaisen sielunmaisemasta. Kersey on vähäosaisten kohtelusta huolestuneena, liberaalina pasifistina epätodennäköisempi vigilante-tapaus kuin sodan runtelemat Vietnam-veteraanit, mutta asteittainen asennemuutos tapahtuu varsin uskottavasti. Kaupunkilaisille ominainen omaehtoinen tietämättömyys asuinympäristössä tapahtuvista rikoksista ja ryöstön herättämä, ylikorostunut pelko eivät väisty välittömästi kylmäverisyyden tieltä, vaan jokaiselle vaiheelle on syynsä. Aseeseen tarttuessaankaan Kersey ei ole mikään itsevarmuuden perikuva, mutta impulsiivisena alkanut katujen siistiminen kehittyy hiljalleen määrätietoisemmaksi ja tehokkaammaksi. Yhden ilmeen kasvoksi haukuttu Bronson on Kerseynä erinomainen ja näyttää taitonsa, jotka eivät aina käy ilmi myöhempien aikojen vähemmän vaativista kovisrooleista.
Kerseyn vapaaehtoistoiminta herättää myös rikostentorjujina ja -selvittelijöinä tehottomiksi kuvatut poliisivoimat, jotka ovat huolissaan tuntemattoman tappajan antamasta esimerkistä. Väkivallan vihollisen kolmannen näytöksen juoni pureutuu epäiltyjen jäljittämiseen, mikä tylsyttää hieman elokuvan terää Vincent Gardenian oivallisesti esittämän komisario Ochoan noustessa hetkellisesti keskushahmoksi. Sivuaskeleen tavanomaisempien jännärien suuntaan sinetöi muutama hyppysellinen kuivaa huumoria, joka kasvattaa entisestään lopun ja kylmäävän alun välistä kontrastia. Tästä huolimatta ohjaaja Michael Winner onnistuu pitämään tylyn ja lähes tunteettomuuteen asti tarkkailevan otteensa yllä loppuun asti säästäen kuitenkin katsojat muilta ahdistavaan ryöstökohtaukseen rinnastettavilta hetkiltä.
Väkivallan vihollisen sanoma on oikeastaan kiinni katsojan omasta asenteesta, sillä konservatiiviksi tunnustautuva Winner ei ilmaise suoraan kantaansa omankädenoikeuteen. Filmin rikollisten häikäilemättömyys ja poliisien voimattomuus tulevat selvästi esiin ja lehdistö nostaa Kerseyn kansalaisten juhlimaksi sankariksi, mutta toisaalta hänen mielenterveytensä asetetaan kyseenalaiseksi useaan otteeseen varsinkin tarinan loppuvaiheilla. Erityisesti valmistumisvuonnaan keskustelua herättänyt elokuva on toki provokatiivinen, shokeeraava ja yhden ratkaisumallin katurikosongelmaan esittelevä, mutta ajattelemisen aihetta antavan rikosdraaman leimaaminen väkivaltaviihteeksi on silti kovin lyhytnäköistä – jatko-osat ovatkin asia erikseen.
Vaimonsa kanssa Honolululla lomaillut Kersey palaa ruuhkaiseen New Yorkiin ja saa kuulla työtoveriltaan kaupungin rikoslukujen rumentuneen huomattavasti hänen poissaollessaan. Paulin ensimmäinen työpäivä ei ehdi edes päättyä, kun ruokakaupassa häiriköivä nuorisojengi valitsee uhreikseen perheen ostoksilla olevat naiset, Joannan ja Carolin. Kerseyn kotiin tunkeutuvat ryöstäjät jättävät jälkeensä hävitetyn asunnon lisäksi kuoliaaksi pahoinpidellyn vaimon ja raiskatun tyttären, joka suistuu traumaattisen kokemuksen seurauksena pysyvään katatoniseen tilaan. Tapaus piirtää jälkensä myös järkyttyneeseen Pauliin, joka yrittää saada pirstoutuneen elämänsä järjestykseen lähtemällä työmatkalle Tucsoniin.
Kaunistelemattomasti asiansa esittävä elokuva on kevyen viihteen sijasta täysin vakavasti otettava näkemys omankädenoikeuteen tarttuvan rivikansalaisen sielunmaisemasta. Kersey on vähäosaisten kohtelusta huolestuneena, liberaalina pasifistina epätodennäköisempi vigilante-tapaus kuin sodan runtelemat Vietnam-veteraanit, mutta asteittainen asennemuutos tapahtuu varsin uskottavasti. Kaupunkilaisille ominainen omaehtoinen tietämättömyys asuinympäristössä tapahtuvista rikoksista ja ryöstön herättämä, ylikorostunut pelko eivät väisty välittömästi kylmäverisyyden tieltä, vaan jokaiselle vaiheelle on syynsä. Aseeseen tarttuessaankaan Kersey ei ole mikään itsevarmuuden perikuva, mutta impulsiivisena alkanut katujen siistiminen kehittyy hiljalleen määrätietoisemmaksi ja tehokkaammaksi. Yhden ilmeen kasvoksi haukuttu Bronson on Kerseynä erinomainen ja näyttää taitonsa, jotka eivät aina käy ilmi myöhempien aikojen vähemmän vaativista kovisrooleista.
Kerseyn vapaaehtoistoiminta herättää myös rikostentorjujina ja -selvittelijöinä tehottomiksi kuvatut poliisivoimat, jotka ovat huolissaan tuntemattoman tappajan antamasta esimerkistä. Väkivallan vihollisen kolmannen näytöksen juoni pureutuu epäiltyjen jäljittämiseen, mikä tylsyttää hieman elokuvan terää Vincent Gardenian oivallisesti esittämän komisario Ochoan noustessa hetkellisesti keskushahmoksi. Sivuaskeleen tavanomaisempien jännärien suuntaan sinetöi muutama hyppysellinen kuivaa huumoria, joka kasvattaa entisestään lopun ja kylmäävän alun välistä kontrastia. Tästä huolimatta ohjaaja Michael Winner onnistuu pitämään tylyn ja lähes tunteettomuuteen asti tarkkailevan otteensa yllä loppuun asti säästäen kuitenkin katsojat muilta ahdistavaan ryöstökohtaukseen rinnastettavilta hetkiltä.
Väkivallan vihollisen sanoma on oikeastaan kiinni katsojan omasta asenteesta, sillä konservatiiviksi tunnustautuva Winner ei ilmaise suoraan kantaansa omankädenoikeuteen. Filmin rikollisten häikäilemättömyys ja poliisien voimattomuus tulevat selvästi esiin ja lehdistö nostaa Kerseyn kansalaisten juhlimaksi sankariksi, mutta toisaalta hänen mielenterveytensä asetetaan kyseenalaiseksi useaan otteeseen varsinkin tarinan loppuvaiheilla. Erityisesti valmistumisvuonnaan keskustelua herättänyt elokuva on toki provokatiivinen, shokeeraava ja yhden ratkaisumallin katurikosongelmaan esittelevä, mutta ajattelemisen aihetta antavan rikosdraaman leimaaminen väkivaltaviihteeksi on silti kovin lyhytnäköistä – jatko-osat ovatkin asia erikseen.
(20.2.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti