Parhaiten sarjakuvataiteilijana tunnettu moniosaaja Pat Boyette ehti ennen kuvittajan uraansa kunnostautua myös ohjaajana kolmessa elokuvassa, joista maineikkain on The Dungeon of Harrow (Dungeons of Horror / Dungeon of Harrow, USA 1962).
Ohjaajan kertojanäänen siivittämä, takautuvasti kerrottu tarina alkaa Aaron Fallonin epäonnisesta merimatkasta, joka katkeaa haaksirikkoon. Uppoavan laivan muut matkustajat hukkuvat, mutta Fallon ja kapteeni rantautuvat autiolta vaikuttavalle saarelle. Ensimmäisenä yönä kaksikon korviin kantautuu naisen kirkumista ja koirien haukuntaa, ja yllätykset saavat jatkoa seuraavana päivänä harhailevan parivaljakon joutuessa kiipeliin. Ansan virittänyt musta jättiläinen vie kapteenin ja Fallonin linnaan, jossa kreivi De Sade ottaa heidät vieraanvaraisesti vastaan. Visiitti ei kuitenkaan jää pelkäksi köllöttelyksi ja turinoinniksi, sillä vainoharhaisella kreivillä ei ole aikomustakaan päästää tunkeilijoita pois saarelta.
Jonkinlaista kulttisuosiota nauttiva The Dungeon of Harrow on kotikutoisuudessaan lievästi mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka se on ulkoasultaan tyypillistä 1960-luvun halpatuotantoa kaikkein huokeimmasta päästä, on Boyetten näkemys kauhusta selvästi peräisin aiemmilta vuosikymmeniltä. Vuoteen 1870 sijoittuva tarina kerrotaan rauhalliseen tahtiin teatraalisen jäykkien näyttelijöiden lausuessa vuorosanojaan verkkaisesti samalla, kun taustalla pauhaa lähes tauotta ääniarkistosta kaivetulta kuulostava mahtipontinen musiikki, joka ei edes aina sovi yhteen tapahtumien kanssa. Merimatka sekä linnan ulkokuvat on toteutettu huvittavan kehnoilla pienoismalleilla, minkä lisäksi DVD:n takakannen hehkuttamat kidutuskohtauksetkin ovat kaikin puolin kesyä nähtävää. Eivätkä kreivin hallusinaatioissaan näkemät kumieläimetkään näytä lainkaan aidoilta. Tahatonta hauskuutta tasapainottaa Boyetten tavoittama pahaenteinen tunnelma, joka hämähäkinseittien koristaman linnan aavemaisuuden ohella pitää katsojan odottavalla kannalla. Pettymys on silti väistämätön, koska elokuva ei yllä silmittömään kauhuun asti, vaikka ruton runteleman kreivittären kömpiminen kellarista onkin kohtauksena miellyttävän karmiva.
Roskafilminä The Dungeon of Harrow jää keskikastiin, sillä se ei ole tarpeeksi huono ollakseen riemastuttava muttei myöskään riittävän hyvä ollakseen vakavasti otettavaa kauhuviihdettä. Kankea ja paikoitellen varsin pitkäveteinen lopputulos on siis jotain siltä väliltä, mutta jos aihealue kiinnostaa, niin kannattaa kokeilla.
Ohjaajan kertojanäänen siivittämä, takautuvasti kerrottu tarina alkaa Aaron Fallonin epäonnisesta merimatkasta, joka katkeaa haaksirikkoon. Uppoavan laivan muut matkustajat hukkuvat, mutta Fallon ja kapteeni rantautuvat autiolta vaikuttavalle saarelle. Ensimmäisenä yönä kaksikon korviin kantautuu naisen kirkumista ja koirien haukuntaa, ja yllätykset saavat jatkoa seuraavana päivänä harhailevan parivaljakon joutuessa kiipeliin. Ansan virittänyt musta jättiläinen vie kapteenin ja Fallonin linnaan, jossa kreivi De Sade ottaa heidät vieraanvaraisesti vastaan. Visiitti ei kuitenkaan jää pelkäksi köllöttelyksi ja turinoinniksi, sillä vainoharhaisella kreivillä ei ole aikomustakaan päästää tunkeilijoita pois saarelta.
Jonkinlaista kulttisuosiota nauttiva The Dungeon of Harrow on kotikutoisuudessaan lievästi mielenkiintoinen tapaus, sillä vaikka se on ulkoasultaan tyypillistä 1960-luvun halpatuotantoa kaikkein huokeimmasta päästä, on Boyetten näkemys kauhusta selvästi peräisin aiemmilta vuosikymmeniltä. Vuoteen 1870 sijoittuva tarina kerrotaan rauhalliseen tahtiin teatraalisen jäykkien näyttelijöiden lausuessa vuorosanojaan verkkaisesti samalla, kun taustalla pauhaa lähes tauotta ääniarkistosta kaivetulta kuulostava mahtipontinen musiikki, joka ei edes aina sovi yhteen tapahtumien kanssa. Merimatka sekä linnan ulkokuvat on toteutettu huvittavan kehnoilla pienoismalleilla, minkä lisäksi DVD:n takakannen hehkuttamat kidutuskohtauksetkin ovat kaikin puolin kesyä nähtävää. Eivätkä kreivin hallusinaatioissaan näkemät kumieläimetkään näytä lainkaan aidoilta. Tahatonta hauskuutta tasapainottaa Boyetten tavoittama pahaenteinen tunnelma, joka hämähäkinseittien koristaman linnan aavemaisuuden ohella pitää katsojan odottavalla kannalla. Pettymys on silti väistämätön, koska elokuva ei yllä silmittömään kauhuun asti, vaikka ruton runteleman kreivittären kömpiminen kellarista onkin kohtauksena miellyttävän karmiva.
Roskafilminä The Dungeon of Harrow jää keskikastiin, sillä se ei ole tarpeeksi huono ollakseen riemastuttava muttei myöskään riittävän hyvä ollakseen vakavasti otettavaa kauhuviihdettä. Kankea ja paikoitellen varsin pitkäveteinen lopputulos on siis jotain siltä väliltä, mutta jos aihealue kiinnostaa, niin kannattaa kokeilla.
(29.2.2003)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti