Brian Kesslerillä (David Duchovny) on kustannussopimus sarjamurhaajia käsittelevästä kirjasta, mutta työ ei luista, eikä ennakkopalkkiostakaan ole jäljellä kuin rippeet. Kun gallerioiden kanssa valokuvataiteensa sisällöstä kiistelyyn kyllästynyt tyttöystävä Carrie (Michelle Forbes) heittää ilmaan ajatuksen muutosta Kaliforniaan, tuskastunut kirjailija päättää kuitata kaksi kärpästä samalla kerralla. Matkan voisi tehdä koukaten etelän kuuluisien murhapaikkojen kautta, jolloin Brian saisi kasaan tarvittavan aineiston ja Carrie voisi samalla napsia kirjaan kuvituksen. Automatka mantereen halki ei ole mitään halpaa lystiä, joten polttoainekulujen kattamiseksi apukuski etsitään yliopiston ilmoitustaulun avulla. Hakuun vastaa toinen pariskunta, jonka kanssa lähdetään tien päälle, vaikka Early (Brad Pitt) ja Adele (Juliette Lewis) eivät ole ihan sitä, mitä Brian ja varsinkin Carrie odottivat matkaseuralta.
Kalifornian (Kalifornia, USA 1993) kantava teema on vastakkainasettelu, jonka makuun päästään istuttamalla jupit ja punaniskat saman Lincoln Continentalin kyytiin. Tilanne herättää erittäin vaivautuneen tunnelman, jota ruokkivat molemminpuoliset ennakkoluulot ja väkinäisen tutustumisvaiheen aikana nopeasti ilmitulevat kulttuurierot. Hiljainen kyräily säilyy taustalla alkutyrmistyksen hälvettyäkin, vaikka ylemmyydentuntoinen Carrie joutuu lopulta tinkimään viileydestään takapenkille pesiytyneen roskasakin osoittautuessa vieraudessaan kiehtovaksi. Tutkimiensa psykopaattien käyttäytymistä jollakin tasolla ymmärtävä Brian on huomattavasti suopeampi oppimattomia ja salonkikelvottomia vieraita kohtaan, mutta asenne voisi olla toinen, jos hän tietäisi sen, mikä katsojalle kerrotaan jo elokuvan alussa. Early nimittäin sattuu olemaan ehta sarjamurhaaja.
Asetelmasta päästään vaivattomasti puristavaan jännitykseen, vaikka totuutta ei pantata hetkeäkään ja kertojana toimivan Brianin lausahduksista voi päätellä reissun lopputuloksen. Tasapainottoman Earlyn mukaanotto kun on verrattavissa palavan ruutitynnyrin päällä istumiseen – huonosti käy joka tapauksessa, mutta räjähdyshetkeä on vaikea ennustaa. Kerronta hyödyntää samoin taitavasti ihmisluonteen merkillistä inhoa ja kauhua herättäviin asioihin kohdistuvaa uteliaisuutta, joka luo yhdistävän siteen katsojan, kirjaprojektiaan työstävän Brianin ja kameran linssin läpi maailmaa tarkkailevan Carrien välille. Jälkimmäisen kanssa päästään todistamaan muun muassa, kuinka likaisten varpaiden kaivelukin voi olla poikkeuksellisissa olosuhteissa mitä hypnoottisin toimenpide, jota ei voi olla katsomatta iljetyksestä huolimatta. Katsojan haastamisen periaate ulottuu myös väkivaltaan, joka on raakaa ja järjetöntä, mutta sen esittäminen on täysin perusteltua Earlyn arvomaailman – tai pikemminkin sen puutteen – hahmottamiseksi. Jälki on ikävää, mutta realistisuutta ei tavoiteta hyssyttelemällä.
Siihenastisen näyttelijän taipaleensa vaativimpaan rooliin tarttunut Pitt pujahtaa äärimmäisen uskottavasti Jumalaan uskovan, tiukkoja sukupuolirooleja kannattavan ja hiessä uitetun etelän miehen nahkoihin. Säälimättömän ja viekkaan luonteen omaksuminenkaan ei tee tiukkaa, joten näillä näytöillä oli hyvä lähteä True Romanceen sammaltamaan. Aivan yhtä loistava Lewis säestää yksinkertaisena Adelena, jonka lapsenomainen naiivius on kieltämättä ärsyttävää, mutta myös edellytys Earlyn kaltaisen sekopään ihannoinnille. Duchovnyn ja Forbesin sivistyneistö jää tässä seurassa statisteiksi omassa autossaan, mistä syystä on osittain ymmärrettävää, ettei televisiosta tutuille näyttelijöille ole irronnut suuremmin valkokangashommia, vaikka suoritukset ovat sinänsä onnistuneita.
Musiikkivideo-ohjauksilla aloittaneelle Dominic Senalle pitkä debyytti sen sijaan poiki jatkoa korkean profiilin toimintafilmeissä, mutta Jerry Bruckheimerin talleilla käväisy ja Joel Silverin kelkkaan hyppääminen eivät ole olleet taiteellisen kehityksen kannalta otollisimpia ratkaisuja. Autot ovat kyllä kulkeneet sittemmin kovempaa, mutta mitään mainittavaa Sena ei ole saanut sen koommin aikaiseksi.
Kalifornian (Kalifornia, USA 1993) kantava teema on vastakkainasettelu, jonka makuun päästään istuttamalla jupit ja punaniskat saman Lincoln Continentalin kyytiin. Tilanne herättää erittäin vaivautuneen tunnelman, jota ruokkivat molemminpuoliset ennakkoluulot ja väkinäisen tutustumisvaiheen aikana nopeasti ilmitulevat kulttuurierot. Hiljainen kyräily säilyy taustalla alkutyrmistyksen hälvettyäkin, vaikka ylemmyydentuntoinen Carrie joutuu lopulta tinkimään viileydestään takapenkille pesiytyneen roskasakin osoittautuessa vieraudessaan kiehtovaksi. Tutkimiensa psykopaattien käyttäytymistä jollakin tasolla ymmärtävä Brian on huomattavasti suopeampi oppimattomia ja salonkikelvottomia vieraita kohtaan, mutta asenne voisi olla toinen, jos hän tietäisi sen, mikä katsojalle kerrotaan jo elokuvan alussa. Early nimittäin sattuu olemaan ehta sarjamurhaaja.
Asetelmasta päästään vaivattomasti puristavaan jännitykseen, vaikka totuutta ei pantata hetkeäkään ja kertojana toimivan Brianin lausahduksista voi päätellä reissun lopputuloksen. Tasapainottoman Earlyn mukaanotto kun on verrattavissa palavan ruutitynnyrin päällä istumiseen – huonosti käy joka tapauksessa, mutta räjähdyshetkeä on vaikea ennustaa. Kerronta hyödyntää samoin taitavasti ihmisluonteen merkillistä inhoa ja kauhua herättäviin asioihin kohdistuvaa uteliaisuutta, joka luo yhdistävän siteen katsojan, kirjaprojektiaan työstävän Brianin ja kameran linssin läpi maailmaa tarkkailevan Carrien välille. Jälkimmäisen kanssa päästään todistamaan muun muassa, kuinka likaisten varpaiden kaivelukin voi olla poikkeuksellisissa olosuhteissa mitä hypnoottisin toimenpide, jota ei voi olla katsomatta iljetyksestä huolimatta. Katsojan haastamisen periaate ulottuu myös väkivaltaan, joka on raakaa ja järjetöntä, mutta sen esittäminen on täysin perusteltua Earlyn arvomaailman – tai pikemminkin sen puutteen – hahmottamiseksi. Jälki on ikävää, mutta realistisuutta ei tavoiteta hyssyttelemällä.
Siihenastisen näyttelijän taipaleensa vaativimpaan rooliin tarttunut Pitt pujahtaa äärimmäisen uskottavasti Jumalaan uskovan, tiukkoja sukupuolirooleja kannattavan ja hiessä uitetun etelän miehen nahkoihin. Säälimättömän ja viekkaan luonteen omaksuminenkaan ei tee tiukkaa, joten näillä näytöillä oli hyvä lähteä True Romanceen sammaltamaan. Aivan yhtä loistava Lewis säestää yksinkertaisena Adelena, jonka lapsenomainen naiivius on kieltämättä ärsyttävää, mutta myös edellytys Earlyn kaltaisen sekopään ihannoinnille. Duchovnyn ja Forbesin sivistyneistö jää tässä seurassa statisteiksi omassa autossaan, mistä syystä on osittain ymmärrettävää, ettei televisiosta tutuille näyttelijöille ole irronnut suuremmin valkokangashommia, vaikka suoritukset ovat sinänsä onnistuneita.
Musiikkivideo-ohjauksilla aloittaneelle Dominic Senalle pitkä debyytti sen sijaan poiki jatkoa korkean profiilin toimintafilmeissä, mutta Jerry Bruckheimerin talleilla käväisy ja Joel Silverin kelkkaan hyppääminen eivät ole olleet taiteellisen kehityksen kannalta otollisimpia ratkaisuja. Autot ovat kyllä kulkeneet sittemmin kovempaa, mutta mitään mainittavaa Sena ei ole saanut sen koommin aikaiseksi.
(11.5.2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti