Monen muun pitkän linjan kauhuohjaajan tavoin Wes Craven on onnistunut luomaan nimestään tavaramerkin, joka vetää alan harrastajia puoleensa kärpäspaperin lailla. Mikäpä siinä, jos rahkeet riittävät, mutta Cravenin auktoriteettikin on kulunut, kun vastaavan tuottajuuden varjolla saatujen esittelykrediittien takaa on paljastunut liian monta kertaa reilu röykkiö hieman toisenlaista kärpäsiä houkuttelevaa massaa. Ongelman tyypillisestä esimerkistä käy Tappajamutantti (The Outpost / Mind Ripper, USA 1995), jonka pääarkkitehti on isänsä opissa vaihtelevissa tehtävissä työharjoittelunsa suorittanut Jonathan Craven.
Käytöstä poistetussa maanalaisessa ydinkoelaitoksessa salaista laboratoriota pyörittävät tutkijat löytävät erämaasta hengenvaarallisesti loukkaantuneen retkeilijän, jonka pelastamiseksi turvaudutaan kehitteillä olleeseen virukseen. Thoriksi kutsuttu potilas selviää vammoistaan, mutta puolen vuoden toipilaskauden aikana suoneen pumpattu lääkitys ylittää lopulta kehon sietorajat. Tiedemiehet kutsuvat apuun entisen työtoverinsa Jim Stocktonin, joka lähteekin matkaan poikansa, tyttärensä ja tämän poikaystävän kanssa tietämättä, että viruksen mutatoima Thor on herännyt henkiin. Yli-inhimillisiä voimia saanut kiukkupussi karkaa sairastuvalta ja ryhtyy väijymään tutkijoita saadakseen ravinnoksi elossa pysymiseen tarvitsemiaan aivoja.
Ensimmäisissä 15 minuutissa ei ole kehumista, mutta ne kuluvat sentään suhteellisen mukavasti odotellessa, että jotakin alkaa tapahtua. Filmin olemus selviää toki tässäkin ajassa, sillä näyttelijät ovat kehnonlaisia, ja Claire Stansfieldin esittämä Joanne tehdään tutuksi suihkukohtauksella, joka ei voisi olla avoimessa voyeurismissaan juurikaan itsetarkoituksellisempi. Alku ei ole omiaan herättämään suuria odotuksia, mutta jatko on silti yhtä alamäkeä, sillä seuraava tunti koostuu pääosin laitoksen pimeissä käytävissä hortoilusta tutkijoiden etsiessä ryhmän rivejä yksitellen harventavaa Thoria ja Stocktonin pesueen ihmetellessä, mihin kaikki ovat kadonneet.
Pintaa ei tarvitse pahemmin raaputtaa huomatakseen, että Tappajamutantti on vain jälkijättöinen Alien - kahdeksas matkustaja -klooni, ja vieläpä hyvin tylsä lajissaan. Jonathan Cravenin ja Phil Mittlemanin käsikirjoitus on varsinainen kliseemöykky, johon ohjaaja Joe Gayton ei pysty tuomaan lisäarvoa. Kannen mainoslauseet hekumoivat kauhulla ja pelolla, mutta niitä on parempi etsiä jostain muualta kuin tästä elokuvasta. Katselukokemus voisi olla aivan toisenlainen, jos elokuvan huonous olisi edes hauskaa, mutta valitettavasti lysti rajoittuu viimeiseen kymmeneen minuuttiin, joiden käänteet ovat arvattavia, mutta hölmöydessään riemukkaita.
Rahaa on ollut uhrattavissa sen verran, ettei tukikohtaa ole tarvinnut lavastaa varaston nurkkaan, kuten David DeCoteaun samantyyppisessä Creepozoidsissa, mutta jälki on miljoonista huolimatta kovin televisioelokuvamaista. Jopa siinä määrin, että jos Tappajamutantista leikkaisi löysät pois ja heittäisi sekaan pari erikoisagenttia, se saattaisi käydä Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jaksosta. Assosiaatiot Salaisiin kansioihin ovat muutenkin vahvat, sillä J. Peter Robinson käyttää musiikissaan runsaasti Mark Snow'n suuntaan viittaavia tehokeinoja, ja elokuvan kymmenestä näyttelijästä peräti puolet on vieraillut sarjassa.
Mukaan haalitussa porukassa on varsin nimekkäitä tekijöitä, mutta tuskinpa he muistelevat Tappajamutanttia erityisellä lämmöllä. Lukemattomia kurafilmejä läsnäolollaan pelastanut Lance Henriksenkin näyttää poikkeuksellisesti siltä kuin olisi saapunut paikalle pelkästään palkkašekin takia. Inspiroivan roolin puute näkyy yhtä lailla John Diehlin ponnettomuutena, ja muissa yhteyksissä osaamisensa näyttänyt Natasha Gregson Wagner on aivan onneton Jimin teinityttärenä. Giovanni Ribisi erottuu edukseen Scott Stocktonina, jonka hahmoa hän on sittemmin varioinut menestyksekkäästi vastaavanlaisissa vetelystulkinnoissaan.
Käytöstä poistetussa maanalaisessa ydinkoelaitoksessa salaista laboratoriota pyörittävät tutkijat löytävät erämaasta hengenvaarallisesti loukkaantuneen retkeilijän, jonka pelastamiseksi turvaudutaan kehitteillä olleeseen virukseen. Thoriksi kutsuttu potilas selviää vammoistaan, mutta puolen vuoden toipilaskauden aikana suoneen pumpattu lääkitys ylittää lopulta kehon sietorajat. Tiedemiehet kutsuvat apuun entisen työtoverinsa Jim Stocktonin, joka lähteekin matkaan poikansa, tyttärensä ja tämän poikaystävän kanssa tietämättä, että viruksen mutatoima Thor on herännyt henkiin. Yli-inhimillisiä voimia saanut kiukkupussi karkaa sairastuvalta ja ryhtyy väijymään tutkijoita saadakseen ravinnoksi elossa pysymiseen tarvitsemiaan aivoja.
Ensimmäisissä 15 minuutissa ei ole kehumista, mutta ne kuluvat sentään suhteellisen mukavasti odotellessa, että jotakin alkaa tapahtua. Filmin olemus selviää toki tässäkin ajassa, sillä näyttelijät ovat kehnonlaisia, ja Claire Stansfieldin esittämä Joanne tehdään tutuksi suihkukohtauksella, joka ei voisi olla avoimessa voyeurismissaan juurikaan itsetarkoituksellisempi. Alku ei ole omiaan herättämään suuria odotuksia, mutta jatko on silti yhtä alamäkeä, sillä seuraava tunti koostuu pääosin laitoksen pimeissä käytävissä hortoilusta tutkijoiden etsiessä ryhmän rivejä yksitellen harventavaa Thoria ja Stocktonin pesueen ihmetellessä, mihin kaikki ovat kadonneet.
Pintaa ei tarvitse pahemmin raaputtaa huomatakseen, että Tappajamutantti on vain jälkijättöinen Alien - kahdeksas matkustaja -klooni, ja vieläpä hyvin tylsä lajissaan. Jonathan Cravenin ja Phil Mittlemanin käsikirjoitus on varsinainen kliseemöykky, johon ohjaaja Joe Gayton ei pysty tuomaan lisäarvoa. Kannen mainoslauseet hekumoivat kauhulla ja pelolla, mutta niitä on parempi etsiä jostain muualta kuin tästä elokuvasta. Katselukokemus voisi olla aivan toisenlainen, jos elokuvan huonous olisi edes hauskaa, mutta valitettavasti lysti rajoittuu viimeiseen kymmeneen minuuttiin, joiden käänteet ovat arvattavia, mutta hölmöydessään riemukkaita.
Rahaa on ollut uhrattavissa sen verran, ettei tukikohtaa ole tarvinnut lavastaa varaston nurkkaan, kuten David DeCoteaun samantyyppisessä Creepozoidsissa, mutta jälki on miljoonista huolimatta kovin televisioelokuvamaista. Jopa siinä määrin, että jos Tappajamutantista leikkaisi löysät pois ja heittäisi sekaan pari erikoisagenttia, se saattaisi käydä Salaisten kansioiden ensimmäisen kauden jaksosta. Assosiaatiot Salaisiin kansioihin ovat muutenkin vahvat, sillä J. Peter Robinson käyttää musiikissaan runsaasti Mark Snow'n suuntaan viittaavia tehokeinoja, ja elokuvan kymmenestä näyttelijästä peräti puolet on vieraillut sarjassa.
Mukaan haalitussa porukassa on varsin nimekkäitä tekijöitä, mutta tuskinpa he muistelevat Tappajamutanttia erityisellä lämmöllä. Lukemattomia kurafilmejä läsnäolollaan pelastanut Lance Henriksenkin näyttää poikkeuksellisesti siltä kuin olisi saapunut paikalle pelkästään palkkašekin takia. Inspiroivan roolin puute näkyy yhtä lailla John Diehlin ponnettomuutena, ja muissa yhteyksissä osaamisensa näyttänyt Natasha Gregson Wagner on aivan onneton Jimin teinityttärenä. Giovanni Ribisi erottuu edukseen Scott Stocktonina, jonka hahmoa hän on sittemmin varioinut menestyksekkäästi vastaavanlaisissa vetelystulkinnoissaan.
(15.9.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti