Nuorisokomediaa varhaiskeski-ikäisille? Kyllä vaan, sillä hieman köhineellä Road Tripillä fiktioelokuvien pariin astuneen Todd Phillipsin toinen ei-dokumentaarinen ohjaustyö lähestyy kulunutta lajityyppiä varttuneemman väen näkökulmasta ja vieläpä erittäin onnistunein tuloksin.
Old Schoolin (Old School / Back to School / Old School – jengi koossa, USA 2002) keskiössä on vanhoista opiskelijakaveruksista muodostuva kolmikko, jonka elämänlaatu ei ole aivan sillä mallilla kuin sopisi toivoa. Mitchin suhde kariutuu, kun tyttöystävän kiinnostus ryhmäseksiin karkaa käsistä, Frank menee naimisiin huomatakseen menettävänsä vapautensa ja Beanie on muuten vain kyllästynyt perheenisän rooliin. Tilanne muuttuu täysin, kun Mitch vuokraa yliopiston alueelta talon, jonka Beanie ja Frank ottavat pakopaikakseen. Kavereiden vanha vihamies, dekaaniksi kivunnut Gordon Pritchard uhkaa pian häädöllä, koska talo on tarkoitettu yliopiston opiskelijoiden käyttöön. Beanie keksii kuitenkin, että juhlat voivat jatkua, jos Mitch perustaa osakunnan.
Tästä alkaa amerikkalaisen nuorisokomedian vanhaa tyyliä nykyaikaiseen käsittelytapaan yhdistävä epäkorrekti remellys, joka kulkee Phillipsin tiiviin kerrontatyylin puitteissa hyvin rasvattuna kohtauksesta toiseen. Vitsit seuraavat toisiaan tasaisena vyörynä ja onnistuvat pitämään tunnelman korkealla yllättävän hyvin. Juopottelusta ja alapääasioista irtoavan huumorin tuttuus ja runsaat viittaukset muihin elokuviin paljastavat vaikutteiden laajuuden, mutta Phillips ja käsikirjoittajakollegansa Scot Armstrong ja Court Crandall eivät tyydy halpaan esikuvien jäljittelemiseen, vaan rakentavat palasista uuden yhdistelmän, jota voi pitää jopa oivaltavana. Phillipsillä on myös silmää yksityiskohdille, jotka lisäävät monien kohtausten uudelleenkatsottavuutta. Ja mitä ajoitukseen tulee, todistaa Old School kiistattomasti, miten pahaa-aavistamattoman katsojan voi pudottaa tuolilta yhdellä ainoalla, oikeaan kohtaan sijoitetulla kirosanalla.
Niin vahva tarina ei silti ole, etteikö elokuvan voisi vesittää väärällä osajaolla. Valinnat on onneksi tehty taidokkaasti, joten roolihahmojensa tavoin päänäyttelijät erottuvat toisistaan yksilöinä ja myös täydentävät toisiaan. Luke Wilson tempoilee uskottavasti vastuuntunnon ja kaveriuskollisuuden välillä hieman kireänä Mitchinä, ja aivan yhtä vakuuttava on myös aiemmin harvakseltaan komedioissa näytellyt Vince Vaughn, joka tekee luistavalla supliikillaan itsevarmasta Beaniesta synnynnäisen myyntimiehen perikuvan. Show'n varastaa kuitenkin Saturday Night Livessä vaihtelevalla menestyksellä viihdyttänyt Will Ferrell, jonka maaninen suoritus Frank the Tankina korottaa vastaansanomattomasti heikompienkin vitsien huvittavuutta.
Old Schoolilta on turha odottaa syvällistä kuvaa kadonneen nuoruutensa perään haikailevasta miestyypistä, mutta se on silti onnistunut näkemys aiheesta nostalgisia kappalevalintoja myöten. Siinä sivussa se naurattaa varmasti muitakin kuin niitä, joiden käsitys hyvästä nuorisokomediasta on peräisin lajityypin kultakaudelta.
Old Schoolin (Old School / Back to School / Old School – jengi koossa, USA 2002) keskiössä on vanhoista opiskelijakaveruksista muodostuva kolmikko, jonka elämänlaatu ei ole aivan sillä mallilla kuin sopisi toivoa. Mitchin suhde kariutuu, kun tyttöystävän kiinnostus ryhmäseksiin karkaa käsistä, Frank menee naimisiin huomatakseen menettävänsä vapautensa ja Beanie on muuten vain kyllästynyt perheenisän rooliin. Tilanne muuttuu täysin, kun Mitch vuokraa yliopiston alueelta talon, jonka Beanie ja Frank ottavat pakopaikakseen. Kavereiden vanha vihamies, dekaaniksi kivunnut Gordon Pritchard uhkaa pian häädöllä, koska talo on tarkoitettu yliopiston opiskelijoiden käyttöön. Beanie keksii kuitenkin, että juhlat voivat jatkua, jos Mitch perustaa osakunnan.
Tästä alkaa amerikkalaisen nuorisokomedian vanhaa tyyliä nykyaikaiseen käsittelytapaan yhdistävä epäkorrekti remellys, joka kulkee Phillipsin tiiviin kerrontatyylin puitteissa hyvin rasvattuna kohtauksesta toiseen. Vitsit seuraavat toisiaan tasaisena vyörynä ja onnistuvat pitämään tunnelman korkealla yllättävän hyvin. Juopottelusta ja alapääasioista irtoavan huumorin tuttuus ja runsaat viittaukset muihin elokuviin paljastavat vaikutteiden laajuuden, mutta Phillips ja käsikirjoittajakollegansa Scot Armstrong ja Court Crandall eivät tyydy halpaan esikuvien jäljittelemiseen, vaan rakentavat palasista uuden yhdistelmän, jota voi pitää jopa oivaltavana. Phillipsillä on myös silmää yksityiskohdille, jotka lisäävät monien kohtausten uudelleenkatsottavuutta. Ja mitä ajoitukseen tulee, todistaa Old School kiistattomasti, miten pahaa-aavistamattoman katsojan voi pudottaa tuolilta yhdellä ainoalla, oikeaan kohtaan sijoitetulla kirosanalla.
Niin vahva tarina ei silti ole, etteikö elokuvan voisi vesittää väärällä osajaolla. Valinnat on onneksi tehty taidokkaasti, joten roolihahmojensa tavoin päänäyttelijät erottuvat toisistaan yksilöinä ja myös täydentävät toisiaan. Luke Wilson tempoilee uskottavasti vastuuntunnon ja kaveriuskollisuuden välillä hieman kireänä Mitchinä, ja aivan yhtä vakuuttava on myös aiemmin harvakseltaan komedioissa näytellyt Vince Vaughn, joka tekee luistavalla supliikillaan itsevarmasta Beaniesta synnynnäisen myyntimiehen perikuvan. Show'n varastaa kuitenkin Saturday Night Livessä vaihtelevalla menestyksellä viihdyttänyt Will Ferrell, jonka maaninen suoritus Frank the Tankina korottaa vastaansanomattomasti heikompienkin vitsien huvittavuutta.
Old Schoolilta on turha odottaa syvällistä kuvaa kadonneen nuoruutensa perään haikailevasta miestyypistä, mutta se on silti onnistunut näkemys aiheesta nostalgisia kappalevalintoja myöten. Siinä sivussa se naurattaa varmasti muitakin kuin niitä, joiden käsitys hyvästä nuorisokomediasta on peräisin lajityypin kultakaudelta.
(28.9.2005)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti