Maailma muuttuu, ja sen seurauksena takavuosien nuorisoviihde näyttää useimmiten naiivilta ja aikansa eläneeltä sekä myöhempien sukupolvien että monen varttuneen aikalaisfaninkin silmissä. Pilvin pimein hyviä malliesimerkkejä ilmiöstä voi poimia 1980-luvun teinielokuvista, joiden hyytävimpään kärkeen kurottaa Alan Johnsonin ohjaama tieteisfantasia Aurinkolapset (Solarbabies / Solar Warriors / Solarwarriors / Solarfighters / Solarwarriors - aurinkosoturit / Solens barn, USA 1986).
Elokuvan johdatukseksi kerrotaan, että on vuosi 41 uutta aikaa, ja Maapalloa hallitsee E-protektoraatti, joka kontrolloi aavikoituneen planeetan vesivaroja ja lasten kasvatusta. Pienokaiset viedään vanhemmiltaan ja sijoitetaan orpokoteihin, joissa heistä koulitaan kuuliaisia systeemin palvelijoita. Orpokoti 43:ssa päivät kuluvat vesityövuoroissa ja illat rullapalloa pelaillen, kunnes eräänä yönä kuuro Daniel löytää kaivoskuilusta hehkuvan pallon. Pikkupojan kuulon voimillaan parantava ja telepaattisesti viestivä kuula paljastuu tchigani-intiaanien legendojen muukalaiseliö Bodhiksi, joka on saapunut Maahan vapauttamaan vesimassat. Lopulta olennon ottaa mukaansa pakomatkalle livahtava intiaaninuorukainen Darstar, jonka jälkiä lähtevät seuraamaan Daniel, hänen ystävistään koostuva Solarbabies-pallojoukkue sekä karkulaisia jahtaava E-poliisi.
Dystopinen urheilu- ja vankilakuvaus muuttuu samassa rytäkässä suureen missioon huipentuvaksi vaellukseksi, joka on suunnittelemattomuudessaan aivan yhtä sattumanvaraista kuin nuorten matkallaan tekemät löydöt ja heidän tielleen osuvat kohtaamiset muiden ihmisten kanssa. Autiomaakontaktit avartavat maailmankuvaa ja paljastavat, miten eristyksissä kasvaneiden sankareiden juuret liittyvät uuden ajan alkumyllerryksiin, mutta rakentuvasta palapelistä on kuitenkin vaikea löytää mitään järkeen vetoavaa.
Walon Greenin ja Douglas Anthony Metrovin käsikirjoitusta voisi kiitellä E.T.:stä, Mad Max - ukkosmyrskystä, Väkivallan kaduista, Rollerballista ja monesta muusta elokuvasta imettyjen vaikutteiden sujuvasta yhdistelystä, mutta katsojan toistuvan aliarvioimisen myötä varteenotettavampaa palautetta olisi vaikkapa tukkapöllyn antaminen. Kun ponnistelun sijasta kaikki tehtävästä suoriutumiseen tarvittava tiputetaan onnenkantamoisina suoraan nuorison syliin, häviää touhusta maku, ja jäljelle jää vain jännitys siitä, millä vippaskonstilla kirjoittajat päästävät suojattinsa seuraavasta pälkähästä. Viimeisen kolmanneksen älynväläysten rinnalla on ihan järkeenkäypää, etteivät kirkasotsaiset karkurit luovu rullaluistimistaan autiomaassakaan, vaikka hiekkaisemmilla osuuksilla liikkuminen onkin aika vaivalloisen näköistä, tai etteivät huippumoderneilla menopeleillä ajelevat poliisit pysy tästä huolimatta heidän kannoillaan.
Juonellisten heikkouksien ohella katsojaa rasitetaan hahmojen suoltaman dialogin väkinäisyydellä, jota alleviivaa nousevien kykyjen eläytymisessään ailahteleva replikointi. Ilmeisesti joku kuitenkin huomasi potentiaalin, sillä seipäänniellyt lemmenpari Jason Patric ja Jami Gertz pääsi jatkamaan vispilänkauppaansa seuraavana vuonna The Lost Boysissa, joka on sekin saanut oman osansa ajan säälimättömien kulmahampaiden kulutuksesta. Varttuneemmat näyttelijät lähestyvät hahmojaan aivan toisesta näkökulmasta vetäen roolinsa tarkoituksellisesti yli. Protektoraatin johdossa ilkeilevien Richard Jordanin ja Sarah Douglasin liioitellut eleet ja painokas artikulointi menevät täysin parodian puolelle, ja vakavuuden rippeet jauhautuvat tomuksi Alexei Saylen ja Bruce Paynen ilmestyessä pelleilemään vähä-älyisinä palkkionmetsästäjinä. Ainoastaan luonnerooliveteraani Charles Durning hoitaa hommansa uskottavasti lempeänä vankilanjohtajana, mutta katastrofi on sittenkin liian suuri yhden miehen kannateltavaksi.
Jos Aurinkolapsiin olisi hurahtanut silloin, kun elokuva vielä kiilteli uutuuttaan, voisi se yhä koskettaa jollakin tasolla. Ilman äärimmäisen vastaanottavaista mielenlaatua tai todella tiheää nostalgian synnyttämää tunnelatausta on turha edes yrittää nauttia tästä tosissaan, ellei saa masokistista mielihyvää tunteesta, että kohta halkeaa pää.
Elokuvan johdatukseksi kerrotaan, että on vuosi 41 uutta aikaa, ja Maapalloa hallitsee E-protektoraatti, joka kontrolloi aavikoituneen planeetan vesivaroja ja lasten kasvatusta. Pienokaiset viedään vanhemmiltaan ja sijoitetaan orpokoteihin, joissa heistä koulitaan kuuliaisia systeemin palvelijoita. Orpokoti 43:ssa päivät kuluvat vesityövuoroissa ja illat rullapalloa pelaillen, kunnes eräänä yönä kuuro Daniel löytää kaivoskuilusta hehkuvan pallon. Pikkupojan kuulon voimillaan parantava ja telepaattisesti viestivä kuula paljastuu tchigani-intiaanien legendojen muukalaiseliö Bodhiksi, joka on saapunut Maahan vapauttamaan vesimassat. Lopulta olennon ottaa mukaansa pakomatkalle livahtava intiaaninuorukainen Darstar, jonka jälkiä lähtevät seuraamaan Daniel, hänen ystävistään koostuva Solarbabies-pallojoukkue sekä karkulaisia jahtaava E-poliisi.
Dystopinen urheilu- ja vankilakuvaus muuttuu samassa rytäkässä suureen missioon huipentuvaksi vaellukseksi, joka on suunnittelemattomuudessaan aivan yhtä sattumanvaraista kuin nuorten matkallaan tekemät löydöt ja heidän tielleen osuvat kohtaamiset muiden ihmisten kanssa. Autiomaakontaktit avartavat maailmankuvaa ja paljastavat, miten eristyksissä kasvaneiden sankareiden juuret liittyvät uuden ajan alkumyllerryksiin, mutta rakentuvasta palapelistä on kuitenkin vaikea löytää mitään järkeen vetoavaa.
Walon Greenin ja Douglas Anthony Metrovin käsikirjoitusta voisi kiitellä E.T.:stä, Mad Max - ukkosmyrskystä, Väkivallan kaduista, Rollerballista ja monesta muusta elokuvasta imettyjen vaikutteiden sujuvasta yhdistelystä, mutta katsojan toistuvan aliarvioimisen myötä varteenotettavampaa palautetta olisi vaikkapa tukkapöllyn antaminen. Kun ponnistelun sijasta kaikki tehtävästä suoriutumiseen tarvittava tiputetaan onnenkantamoisina suoraan nuorison syliin, häviää touhusta maku, ja jäljelle jää vain jännitys siitä, millä vippaskonstilla kirjoittajat päästävät suojattinsa seuraavasta pälkähästä. Viimeisen kolmanneksen älynväläysten rinnalla on ihan järkeenkäypää, etteivät kirkasotsaiset karkurit luovu rullaluistimistaan autiomaassakaan, vaikka hiekkaisemmilla osuuksilla liikkuminen onkin aika vaivalloisen näköistä, tai etteivät huippumoderneilla menopeleillä ajelevat poliisit pysy tästä huolimatta heidän kannoillaan.
Juonellisten heikkouksien ohella katsojaa rasitetaan hahmojen suoltaman dialogin väkinäisyydellä, jota alleviivaa nousevien kykyjen eläytymisessään ailahteleva replikointi. Ilmeisesti joku kuitenkin huomasi potentiaalin, sillä seipäänniellyt lemmenpari Jason Patric ja Jami Gertz pääsi jatkamaan vispilänkauppaansa seuraavana vuonna The Lost Boysissa, joka on sekin saanut oman osansa ajan säälimättömien kulmahampaiden kulutuksesta. Varttuneemmat näyttelijät lähestyvät hahmojaan aivan toisesta näkökulmasta vetäen roolinsa tarkoituksellisesti yli. Protektoraatin johdossa ilkeilevien Richard Jordanin ja Sarah Douglasin liioitellut eleet ja painokas artikulointi menevät täysin parodian puolelle, ja vakavuuden rippeet jauhautuvat tomuksi Alexei Saylen ja Bruce Paynen ilmestyessä pelleilemään vähä-älyisinä palkkionmetsästäjinä. Ainoastaan luonnerooliveteraani Charles Durning hoitaa hommansa uskottavasti lempeänä vankilanjohtajana, mutta katastrofi on sittenkin liian suuri yhden miehen kannateltavaksi.
Jos Aurinkolapsiin olisi hurahtanut silloin, kun elokuva vielä kiilteli uutuuttaan, voisi se yhä koskettaa jollakin tasolla. Ilman äärimmäisen vastaanottavaista mielenlaatua tai todella tiheää nostalgian synnyttämää tunnelatausta on turha edes yrittää nauttia tästä tosissaan, ellei saa masokistista mielihyvää tunteesta, että kohta halkeaa pää.
(17.5.2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti