Suahilinkielisestä varoitushuudosta nimensä saanut Hatari (Hatari!, USA 1962) kertoo Keniassa operoivasta kansainvälisestä metsästysryhmästä, joka pyydystää villieläimiä sitä mukaa kuin eläintarhat niitä tilaavat. Aluksi nähtävä sarvikuonojahti päättyy Intiaanin (Bruce Cabot) loukkaantumiseen, mutta joukkuetta johtava Sean Mercer (John Wayne) palkkaa hänen tilalleen Chipsiksi kutsutun ranskalaisen (Gerard Blain). Tulokas aiheuttaa jo ensitapaamisella hämminkiä Pocketsin (Red Buttons), Kurtin (Hardy Krüger), Luisin (Valentin de Vargas) ja Brandyn (Michele Girardon) muodostaman ryhmän keskuudessa, mutta vielä pahemmin järjestelyt sekoittaa sveitsiläisen eläintarhan lähettämä valokuvaaja Dallas (Elsa Martinelli).
Siinäpä se juoni sitten onkin, mikä on aika vähän Hatarin pitkään kestoon nähden. Kolmen kuukauden metsästyskauteen ei mahdu juuri muuta toimintaa kuin jahtiretkiä, niiden suunnittelua ja eläintenhoitamista sekä väkijuomien maistelua työajan ulkopuolella. Tarinassa on siis huomattavasti toistoa, mutta pitkästymisen vaaraa ei siltikään ole, koska elukoiden arvaamattomuus ja naisten läsnäolosta syntyvä miehinen kilpailuasetelma tuovat tilanteisiin riittävästi vaihtelua.
Alku on vakava, mutta draama ja komedia vuorottelevat Howard Hawksin ohjauksessa juuri sopivassa määrin. Etenkin Red Buttons keventää tunnelmaa suruttomalla asenteellaan, mutta huumori ei mene kuitenkaan niin pitkälle, etteikö henkilökuvien rakentuminen hoituisi asiallisesti. Roolinsa mallikkaasti tekevät näyttelijät huolehtivat myös jännityksestä suoriutumalla ihan itse vaarallisista pyydystyskohtauksista, joiden vauhdikkuuden Hawks ja kuvaaja Russell Harlan ovat onnistuneet ikuistamaan hienosti. Loppuhuipennus ohjautuu tarkoituksellisesti farssin puolelle, mutta kun taustalla soi Henry Mancinin leikkisä klassikkosävelmä Baby Elephant Walk, ei radikaalista ratkaisusta tohdi pahastuakaan, vaikka tyylinvaihdos onkin huomattava.
Dallasin ja metsästysseurueen yhteisen alkutaipaleen sovinistinen pohjavire, kenialaisten ja ulkomaalaisten välillä vallitseva siirtomaa-ajoilta periytynyt hierarkia sekä villieläinten taltuttamisessa käytettävät rajut otteet nostanevat herkimpien nykykatsojien karvat pystyyn. Jos näitä seikkoja ei näe ylitsepääsemättömänä ongelmana, on Hatari oikein viehättävä ja nuoremmillekin katsojille sovelias vanhan ajan seikkailuelokuva, jonka aihe on harvinaisuudessaan hyvin kiintoisa.
Siinäpä se juoni sitten onkin, mikä on aika vähän Hatarin pitkään kestoon nähden. Kolmen kuukauden metsästyskauteen ei mahdu juuri muuta toimintaa kuin jahtiretkiä, niiden suunnittelua ja eläintenhoitamista sekä väkijuomien maistelua työajan ulkopuolella. Tarinassa on siis huomattavasti toistoa, mutta pitkästymisen vaaraa ei siltikään ole, koska elukoiden arvaamattomuus ja naisten läsnäolosta syntyvä miehinen kilpailuasetelma tuovat tilanteisiin riittävästi vaihtelua.
Alku on vakava, mutta draama ja komedia vuorottelevat Howard Hawksin ohjauksessa juuri sopivassa määrin. Etenkin Red Buttons keventää tunnelmaa suruttomalla asenteellaan, mutta huumori ei mene kuitenkaan niin pitkälle, etteikö henkilökuvien rakentuminen hoituisi asiallisesti. Roolinsa mallikkaasti tekevät näyttelijät huolehtivat myös jännityksestä suoriutumalla ihan itse vaarallisista pyydystyskohtauksista, joiden vauhdikkuuden Hawks ja kuvaaja Russell Harlan ovat onnistuneet ikuistamaan hienosti. Loppuhuipennus ohjautuu tarkoituksellisesti farssin puolelle, mutta kun taustalla soi Henry Mancinin leikkisä klassikkosävelmä Baby Elephant Walk, ei radikaalista ratkaisusta tohdi pahastuakaan, vaikka tyylinvaihdos onkin huomattava.
Dallasin ja metsästysseurueen yhteisen alkutaipaleen sovinistinen pohjavire, kenialaisten ja ulkomaalaisten välillä vallitseva siirtomaa-ajoilta periytynyt hierarkia sekä villieläinten taltuttamisessa käytettävät rajut otteet nostanevat herkimpien nykykatsojien karvat pystyyn. Jos näitä seikkoja ei näe ylitsepääsemättömänä ongelmana, on Hatari oikein viehättävä ja nuoremmillekin katsojille sovelias vanhan ajan seikkailuelokuva, jonka aihe on harvinaisuudessaan hyvin kiintoisa.
(15.8.2005)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti