Charles Bronsonin ja J. Lee Thompsonin yhteinen kausi Cannon Groupin suojissa poiki yhteensä viisi elokuvaa, joille on yhteistä liukuhihnamaiseen tuotantotahtiin toimineen yhtiön metritavaramainen kosketus. Ensimmäisenä valmistunut Ennen keskiyötä (10 to Midnight / Ten to Midnight / 10 före midnatt, USA 1983) on tyypillisen keskinkertainen tusinajännäri, jonka erottavat kymmenistä samasta saavista ammentavista filmeistä sen odottamattoman törkyiset eksploitaatiovivahteet.
Bronson näyttelee säästeliääseen tapaansa kyynistä komisario Leo Kessleriä, joka on päättänyt pysäyttää nuoriin naisiin mieltyneen sarjamurhaajan. Uuden työparin Paul McAnnin (Andrew Stevens) kanssa tehty selvitystyö viittaa viimeisimmän uhrin työtoveriin Warren Staceyyn (Gene Davis), mutta pitävien todisteiden puuttuminen estää syytteen nostamisen. Vaistoonsa luottava Kessler ei anna periksi, mikä suututtaa Staceyn, joka on jo ehtinyt ottaa seuraavaksi kohteekseen komisarion Laurie-tyttären (Lisa Eilbacher).
Lain voimaan uskonsa menettäneen Kesslerin ja tarkkaan suunnitellun alibin taakse suojautuvan Staceyn välinen psykologinen kädenvääntö on tuttua peruskauraa samoin kuin nuoremman etsivän neuvominen ja tulehtuneen isä-tytär -suhteen vatvominen, mutta Thompsonin konstailematon ohjaus pitää ainesten kuluneisuudesta huolimatta mielenkiinnon yllä. Puhepitoiset draamajaksot syrjäyttävät jopa Bronsonin valkokangasimagoon olennaisena osana kuuluvan toiminnan, mutta käsikirjoittaja William Roberts on saanut sijoitettua ammuskelulta vapaaksi jääneeseen tilaan ihan riittävästi väkivaltaa ja seksiä.
Alastomia naisia on liikkeellä tämän tästä, mutta yllättäen ilkosillaan kirmailusta vastaa suurimmaksi osaksi Stacey. Aatamin asussa murhaamiselle on perusteltu selitys, mutta tappajan luonteesta annetaan niin häiriintynyt kuva, että metodin taustalla on varmasti muutakin kuin vaatteiden suojaaminen veritahroilta. Davis esittää itsepintaisesti tunkeilevaa ja läähätyspuheluita soittelevaa huonoa häviäjää korostetun ilmeettömästi, paitsi silloin kun epäonnistuminen johtaa lapselliseen kiukutteluun. Suorituksesta on hankala sanoa, onko kyse osaamisen puutteesta vai harkitusta tunneköyhyyden kuvastamisesta, mutta vaikutelma on joka tapauksessa kylmäävä ja osittain hieman huvittava.
Muut näyttelijät esiintyvät aivan luonnollisesti ja yltävät varsin hyviin suorituksiin. Bronsonin ohella tunnetuimpia kasvoja ovat ylikomisario Malonea esittävä Wilford Brimley ja Geoffrey Lewis, joka tekee puolustusasianajaja Dantesta hyvin vakuuttavan mätämunan. Nousevista kyvyistä vakuuttavin on Eilbacher, joka on jopa erinomainen välittömänä ja sanavalmiina Lauriena, ja vilahtaapa tyttöjen asuntolassa myös pikku roolissa elokuvadebyyttinsä tekevä Kelly Preston.
Bronson näyttelee säästeliääseen tapaansa kyynistä komisario Leo Kessleriä, joka on päättänyt pysäyttää nuoriin naisiin mieltyneen sarjamurhaajan. Uuden työparin Paul McAnnin (Andrew Stevens) kanssa tehty selvitystyö viittaa viimeisimmän uhrin työtoveriin Warren Staceyyn (Gene Davis), mutta pitävien todisteiden puuttuminen estää syytteen nostamisen. Vaistoonsa luottava Kessler ei anna periksi, mikä suututtaa Staceyn, joka on jo ehtinyt ottaa seuraavaksi kohteekseen komisarion Laurie-tyttären (Lisa Eilbacher).
Lain voimaan uskonsa menettäneen Kesslerin ja tarkkaan suunnitellun alibin taakse suojautuvan Staceyn välinen psykologinen kädenvääntö on tuttua peruskauraa samoin kuin nuoremman etsivän neuvominen ja tulehtuneen isä-tytär -suhteen vatvominen, mutta Thompsonin konstailematon ohjaus pitää ainesten kuluneisuudesta huolimatta mielenkiinnon yllä. Puhepitoiset draamajaksot syrjäyttävät jopa Bronsonin valkokangasimagoon olennaisena osana kuuluvan toiminnan, mutta käsikirjoittaja William Roberts on saanut sijoitettua ammuskelulta vapaaksi jääneeseen tilaan ihan riittävästi väkivaltaa ja seksiä.
Alastomia naisia on liikkeellä tämän tästä, mutta yllättäen ilkosillaan kirmailusta vastaa suurimmaksi osaksi Stacey. Aatamin asussa murhaamiselle on perusteltu selitys, mutta tappajan luonteesta annetaan niin häiriintynyt kuva, että metodin taustalla on varmasti muutakin kuin vaatteiden suojaaminen veritahroilta. Davis esittää itsepintaisesti tunkeilevaa ja läähätyspuheluita soittelevaa huonoa häviäjää korostetun ilmeettömästi, paitsi silloin kun epäonnistuminen johtaa lapselliseen kiukutteluun. Suorituksesta on hankala sanoa, onko kyse osaamisen puutteesta vai harkitusta tunneköyhyyden kuvastamisesta, mutta vaikutelma on joka tapauksessa kylmäävä ja osittain hieman huvittava.
Muut näyttelijät esiintyvät aivan luonnollisesti ja yltävät varsin hyviin suorituksiin. Bronsonin ohella tunnetuimpia kasvoja ovat ylikomisario Malonea esittävä Wilford Brimley ja Geoffrey Lewis, joka tekee puolustusasianajaja Dantesta hyvin vakuuttavan mätämunan. Nousevista kyvyistä vakuuttavin on Eilbacher, joka on jopa erinomainen välittömänä ja sanavalmiina Lauriena, ja vilahtaapa tyttöjen asuntolassa myös pikku roolissa elokuvadebyyttinsä tekevä Kelly Preston.
(18.7.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti