Tommy Johnson on päämäärättömästi viikonlopusta toiseen elelevä lontoolaisheppu, jota kiinnostaa vain pubissa istuminen, naisten pokaaminen ja huumeiden viihdekäyttö sekä tietysti jalkapallo – tai ainakin joukkueen kannattaminen muiden ladien mukana. Vakavan faniuden merkkinä Tommy kuuluu yhteen Chelsean kannatusryhmään eli firmaan, jossa hän on saavuttanut vakaan jalansijan kunnostautumalla kilpailevien joukkueiden kannattajia vastaan käydyissä katutappeluissa.
John Kingin samannimiseen romaaniin perustuva Football Factory (The Football Factory, GBR 2004) yrittää piirtää kuvan keskiverron jalkapallohuligaanin sielunmaisemasta, mutta käsikirjoittaja-ohjaaja Nick Loven pyrkimysten kantavuus jää vajaaksi samaan tapaan kuin firman pelireissut, jotka katkeavat säännönmukaisesti ennen stadionille pääsyä. Love ei ota suoranaisesti kantaa suuntaan tai toiseen pukareita kuvatessaan, muttei myöskään vaivaudu etsimään motiivia näiden riehumiselle. Huliganismin syyt vain kuitataan tekemisen puutteella ja isältä pojalle periytyvällä faniudella, johon väkivaltainen oheistoiminta kuuluu kuin luonnostaan. Tältä pohjalta häijyt joukkotappelut näytetään asianmukaisesti kaunistelematta, mutta Lovelta löytyy myös ymmärrystä kirosanoja syytäville laumasieluille, jotka eivät ole hänen näkemyksensä mukaan varsinaisesti pahoja tyyppejä.
Juonikuvion pääpiirteet ovat yksinkertaiset, mutta runko vahvistuu, kun firman rivit alkavat rakoilla Tommyn parhaan kaverin Rodin löytäessä parempaa seuraa ja sakin äänekkäimmän jäsenen Billy Brightin saadessa tarpeekseen porukan junioreista. Samaan aikaan Tommy alkaa nähdä painajaisia, jotka pakottavat hänet epäilemään valintojaan, vaikka satunnaisten ohikulkijoiden ja järjen ääntä edustavan isoisä Bill Farrellin neuvot kaikuvat kuuroille korville. Henkilöhahmojen kehittymiselle tehdään siis tilaa, mutta Love ei hyödynnä mahdollisuuksia tässäkään tapauksessa lainkaan, mikä on sisällön kannalta varsin huono ratkaisu. Kun hahmot jäävät yksiulotteisuudessaan vaille kunnollista persoonallisuutta, ei pitkin filmiä ennakoitu loppuhuipennus pääse pahemmin hetkauttamaan.
Brittiläisten nykytuotantojen vauhdikkaaseen, rockin ja tanssimusiikin säestämään sekä pysäytyskuvilla leikittelevään esitystapaan luottava kerrontatyyli tuntuu väliotsikoineen ja Tommyn tapahtumia selventävine monologeineen kovin kuluneelta, mutta hidastelemattoman temmon ja vakavaa aihetta reunustavan humoristisuuden ansiosta elokuvan seuraaminen luonnistuu kitkatta. Toistuvana vitsinä ilmestyvä rasistinen taksikuski ja monet hullunkuriset tilanteet osoittavat Loven hallitsevan ainakin viihdyttämisen, mikä paikkaa osittain sisällön puutteellisuutta, vaikka realistiseen esitykseen pyrkivän mäiskinnän ja kepeän vitsailun yhdistäminen tuntuukin kovin tarkoitushakuiselta ja ulkoa opitulta.
Näyttelijäkunta, etunenässä Tommya ja Billyä esittävät Danny Dyer ja Frank Harper, hoitaa tehtävänsä kunnialla, vaikka yleinen värittömyys pitää huolen siitä, ettei yhtäkään roolisuoritusta voi pitää kovin huomattavana. Näyttelijöistä muistettavimmaksi kohoaa Billiä esittävä Dudley Sutton, joka rakentaa hyvin luontevan kuvan kokemustensa myötä ihmisenä kasvaneesta sotaveteraanista.
John Kingin samannimiseen romaaniin perustuva Football Factory (The Football Factory, GBR 2004) yrittää piirtää kuvan keskiverron jalkapallohuligaanin sielunmaisemasta, mutta käsikirjoittaja-ohjaaja Nick Loven pyrkimysten kantavuus jää vajaaksi samaan tapaan kuin firman pelireissut, jotka katkeavat säännönmukaisesti ennen stadionille pääsyä. Love ei ota suoranaisesti kantaa suuntaan tai toiseen pukareita kuvatessaan, muttei myöskään vaivaudu etsimään motiivia näiden riehumiselle. Huliganismin syyt vain kuitataan tekemisen puutteella ja isältä pojalle periytyvällä faniudella, johon väkivaltainen oheistoiminta kuuluu kuin luonnostaan. Tältä pohjalta häijyt joukkotappelut näytetään asianmukaisesti kaunistelematta, mutta Lovelta löytyy myös ymmärrystä kirosanoja syytäville laumasieluille, jotka eivät ole hänen näkemyksensä mukaan varsinaisesti pahoja tyyppejä.
Juonikuvion pääpiirteet ovat yksinkertaiset, mutta runko vahvistuu, kun firman rivit alkavat rakoilla Tommyn parhaan kaverin Rodin löytäessä parempaa seuraa ja sakin äänekkäimmän jäsenen Billy Brightin saadessa tarpeekseen porukan junioreista. Samaan aikaan Tommy alkaa nähdä painajaisia, jotka pakottavat hänet epäilemään valintojaan, vaikka satunnaisten ohikulkijoiden ja järjen ääntä edustavan isoisä Bill Farrellin neuvot kaikuvat kuuroille korville. Henkilöhahmojen kehittymiselle tehdään siis tilaa, mutta Love ei hyödynnä mahdollisuuksia tässäkään tapauksessa lainkaan, mikä on sisällön kannalta varsin huono ratkaisu. Kun hahmot jäävät yksiulotteisuudessaan vaille kunnollista persoonallisuutta, ei pitkin filmiä ennakoitu loppuhuipennus pääse pahemmin hetkauttamaan.
Brittiläisten nykytuotantojen vauhdikkaaseen, rockin ja tanssimusiikin säestämään sekä pysäytyskuvilla leikittelevään esitystapaan luottava kerrontatyyli tuntuu väliotsikoineen ja Tommyn tapahtumia selventävine monologeineen kovin kuluneelta, mutta hidastelemattoman temmon ja vakavaa aihetta reunustavan humoristisuuden ansiosta elokuvan seuraaminen luonnistuu kitkatta. Toistuvana vitsinä ilmestyvä rasistinen taksikuski ja monet hullunkuriset tilanteet osoittavat Loven hallitsevan ainakin viihdyttämisen, mikä paikkaa osittain sisällön puutteellisuutta, vaikka realistiseen esitykseen pyrkivän mäiskinnän ja kepeän vitsailun yhdistäminen tuntuukin kovin tarkoitushakuiselta ja ulkoa opitulta.
Näyttelijäkunta, etunenässä Tommya ja Billyä esittävät Danny Dyer ja Frank Harper, hoitaa tehtävänsä kunnialla, vaikka yleinen värittömyys pitää huolen siitä, ettei yhtäkään roolisuoritusta voi pitää kovin huomattavana. Näyttelijöistä muistettavimmaksi kohoaa Billiä esittävä Dudley Sutton, joka rakentaa hyvin luontevan kuvan kokemustensa myötä ihmisenä kasvaneesta sotaveteraanista.
(21.4.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti