Sormi ajan valtimolla toimineen American International Picturesin tuottamasta Black Mama, White Mamasta (Chained Women / Chains of Hate / Hot, Hard and Mean / Women in Chains, USA/PHL, 1973) paistaa kauas yhtiölle ominainen laskelmoiva kohderyhmäajattelu. 1970-luvun alun naisvankilahuuma taipuu semiblaxploitaatioksi Naarashäkistä ja Women in Cagesista tutuissa filippiiniläismaisemissa, ja toisessa pääosassa nähdään samaisissa filmeissä maineeseen kivunnut Pam Grier. Ja jotta häpeilemätön eksploitaatio olisi täydellistä, on H.R. Christianin käsikirjoitukseksi muokkaama, Joseph Violan ja Jonathan Demmen juonima tarina napattu suoraan 9 Oscar-ehdokkuutta keränneestä Kahleesta.
Otsikon äiskät ovat amerikkalaisnaiset Lee Daniels ja Karen Brent, jotka ovat Filippiineillä hakemassa elämäänsä kohennusta. Prostituoitu Daniels on tehnyt kuprun saaren hallitsevalle huumediileri-parittajalle, Vic Chengille, ja rikkaan perheen musta lammas Brent auttaa vallankumouksellisia asekauppojen solmimisessa. Häkki ehtii heilahtaa molemmille ennen tavoitteiden täyttymistä, ja naiset törmäävät toisiinsa vankilassa suihkuvuorojen, lesbovartijan lähentely-yritysten, kissatappeluiden ja muiden lajityypin päivärutiinien lomassa. Vapaus koittaa Brentin sissikaverien avustuksella, mutta karkumatka ei ole yhtä juhlaa, sillä tukkanuottasille ryhtyneet siskot on kahlittu toisiinsa käsiraudoin.
Virkavaltaa ja kostoa janoavan Chengin kätyreitä pakoilevien riitapukareiden retki ruokkii vastoinkäymisineen yhteisen sävelen löytymistä, mutta muuten ollaan juonellisesti laihoin eväin liikenteessä. Paikasta A paikkaan B siirtymiseen keskittyvä tarina on simppeliydessään kaikkea muuta kuin inspiroiva, ja vakavaa suhtautumista haittaavat vielä entisestään tönköt repliikit ja näyttelijöiden kehnous. Pusikoissa haahuilu ja takaa-ajajien lähestyminen etenevät jahkaillen, mutta Eddie Romero paneutuu ohjauksessaan kiitettävällä tarmolla varsinaisiin pääaiheisiin – väkivaltaan ja alastomiin naisiin. Naurettavuuteen asti venytetty peseytymiskohtaus kertoo jo alkuminuuteilla missä mennään, eikä itsetarkoituksellisen hekumoinnin paikkoja jätetä jatkossakaan käyttämättä.
Vallankumouksellisten perimmäiset motiivit, henkilöiden tarkempi taustoitus ja muut syventävät tiedot jäävät täysin hämärän peittoon, mutta vaikka katsojalle tarjotaankin pelkkää luuta, ei pitkästymisen vaaraa ole, sillä odottamattomat sattumukset ja aivoja kutittelevat yksityiskohdat pitävät Black Mama, White Maman mielenkiintoisena. Korkeimmalla kummallisuuden lippua pitää kulttikasvo Sid Haig, joka vastaa filmin muistettavimmasta roolista Ruben Rojosina, kantria kuuntelevana ja cowboy-asuun pukeutuneena, häijynä rosvopäällikkönä. Vic Diazin turmeltuneisuudessa kieriskelevä, öljyinen Vic Cheng on toinen mainio lisä konnagalleriaan, joka peittoaa luonteikkuudessa kevyesti Grierin ja Margaret Markovin vaisusti esittämät sankarittaret.
Kokonaispakettina on siis keskitasoisesti viihdyttävää roskaa, joka on käypää tavaraa oikeanlaisessa seurassa nähtynä, mutta joka painuu katselun jälkeen nopeasti unholaan jättämättä itsestään erityisempiä jälkiä.
Otsikon äiskät ovat amerikkalaisnaiset Lee Daniels ja Karen Brent, jotka ovat Filippiineillä hakemassa elämäänsä kohennusta. Prostituoitu Daniels on tehnyt kuprun saaren hallitsevalle huumediileri-parittajalle, Vic Chengille, ja rikkaan perheen musta lammas Brent auttaa vallankumouksellisia asekauppojen solmimisessa. Häkki ehtii heilahtaa molemmille ennen tavoitteiden täyttymistä, ja naiset törmäävät toisiinsa vankilassa suihkuvuorojen, lesbovartijan lähentely-yritysten, kissatappeluiden ja muiden lajityypin päivärutiinien lomassa. Vapaus koittaa Brentin sissikaverien avustuksella, mutta karkumatka ei ole yhtä juhlaa, sillä tukkanuottasille ryhtyneet siskot on kahlittu toisiinsa käsiraudoin.
Virkavaltaa ja kostoa janoavan Chengin kätyreitä pakoilevien riitapukareiden retki ruokkii vastoinkäymisineen yhteisen sävelen löytymistä, mutta muuten ollaan juonellisesti laihoin eväin liikenteessä. Paikasta A paikkaan B siirtymiseen keskittyvä tarina on simppeliydessään kaikkea muuta kuin inspiroiva, ja vakavaa suhtautumista haittaavat vielä entisestään tönköt repliikit ja näyttelijöiden kehnous. Pusikoissa haahuilu ja takaa-ajajien lähestyminen etenevät jahkaillen, mutta Eddie Romero paneutuu ohjauksessaan kiitettävällä tarmolla varsinaisiin pääaiheisiin – väkivaltaan ja alastomiin naisiin. Naurettavuuteen asti venytetty peseytymiskohtaus kertoo jo alkuminuuteilla missä mennään, eikä itsetarkoituksellisen hekumoinnin paikkoja jätetä jatkossakaan käyttämättä.
Vallankumouksellisten perimmäiset motiivit, henkilöiden tarkempi taustoitus ja muut syventävät tiedot jäävät täysin hämärän peittoon, mutta vaikka katsojalle tarjotaankin pelkkää luuta, ei pitkästymisen vaaraa ole, sillä odottamattomat sattumukset ja aivoja kutittelevat yksityiskohdat pitävät Black Mama, White Maman mielenkiintoisena. Korkeimmalla kummallisuuden lippua pitää kulttikasvo Sid Haig, joka vastaa filmin muistettavimmasta roolista Ruben Rojosina, kantria kuuntelevana ja cowboy-asuun pukeutuneena, häijynä rosvopäällikkönä. Vic Diazin turmeltuneisuudessa kieriskelevä, öljyinen Vic Cheng on toinen mainio lisä konnagalleriaan, joka peittoaa luonteikkuudessa kevyesti Grierin ja Margaret Markovin vaisusti esittämät sankarittaret.
Kokonaispakettina on siis keskitasoisesti viihdyttävää roskaa, joka on käypää tavaraa oikeanlaisessa seurassa nähtynä, mutta joka painuu katselun jälkeen nopeasti unholaan jättämättä itsestään erityisempiä jälkiä.
(5.3.2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti