Joulurauhan rikkomisella on täytetty filmiä ahkerasti mykkäelokuvien ajoista lähtien, ja aihe on poikinut merkkiteoksia niin draaman, komedian, toiminnan, animaation, scifin kuin kauhunkin saralla. Jälkimmäisen genren kuuluisimpia jouluriehoja on 80-luvun slasher-aallon hedelmiin lukeutuva Jouluyö, murhayö (Silent Night, Deadly Night, USA 1984), joka ei ole ensimmäinen laatuaan, mutta varmisti paikkansa herättämällä ilmestyessään syvää paheksuntaa amerikkalaisten moraalinvartijoiden keskuudessa.
Pyhille arvoille kintaalla viittaava elokuva heittää katsojan silmille jouluahdistusta isolla kauhalla alusta alkaen, kun Chapmanin perhe käy mielisairaalassa tervehtimässä päätään lepuuttavaa isoisää. Vanhempien silmien välttäessä ukko paljastaa 5-vuotiaalle Billylle joulupukin todellisen toimen tuhmien rankaisijana. Kotimatkalla puheet saavat katetta joulupukkiasuisen ryöstäjän pysäyttäessä herrasväen auton sillä seurauksella, että isälle paukautetaan luoti otsaan ja äidiltä avataan kaula pojan todistaessa tapahtumia aitiopaikalta. Orpokodissa Billystä kasvaa muuten reipas nuorimies, mutta traumat aiheuttavat joulun aikaan käytöstä, jota nunnien pyörittämää laitosta johtava abbedissa ei suvaitse. Onneksi väkivaltaisuus lähtee kurittomista kakaroista hakkaamalla, joten täysi-ikäisyyteen mennessä Billy on kelvollinen siirtymään osaksi yhteiskuntaa lelukaupan varastoapulaisena.
Uusi elämä sujuu mallikkaasti kunnes joulusesonki saapuu. Kaupan somisteet laukaisevat ensimmäiset oireet, ja lopullisesti patoutumat purkautuvat aattona, jolloin varastopomo iskee työpaikkajuhlan tiimellyksessä näppinsä Billyn salaa ihailemaan Pamelaan. Äitivainaan kohtalosta muistuttava näkymä naksauttaa joulupukin tamineisiin puetun ja väkijuomia nauttineen Billyn aivot hallitsemattomaan raivotilaan, ja pian punapukuinen rankaisija viilettää pitkin pikkukaupungin katuja.
Charles E. Sellier Jr:n ohjaama Jouluyö, murhayö ohittaa tavanomaisen slasher-kaavan yksioikoisine kostomotiiveineen nostamalla tarinan tappajan kursailematta päähenkilön asemaan. Billyn psyykkinen vammautuminen tehdään tuskallisen selväksi lapsuusjaksoissa, jotka herättävät myötätuntoa ja korostavat hahmon traagisuutta samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aiemmin valmistuneet Don't Go in the House ja Maniac – nukkemurhaaja. Kerronnan totisuutta hälventää siellä täällä pilkahteleva viisto huumori, jonka ansiosta elokuvan tunnelma on kautta linjan mehukkaan kieroutunut. Ja jotteivät eksploitatiiviset lähtökohdat unohtuisi psykologisen vyörytyksen keskellä, on keitokseen sotkettu runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Huolellisesti pohjustetun kokonaisuuden huipentaa hilpeä amok-juoksu, jossa huvittavat sekä tarkoituksellinen vitsailu, sivuhenkilöiden hölmöily että aikuista Billyä esittävän Robert Brian Wilsonin rajalliset näyttelytaidot.
Pyhille arvoille kintaalla viittaava elokuva heittää katsojan silmille jouluahdistusta isolla kauhalla alusta alkaen, kun Chapmanin perhe käy mielisairaalassa tervehtimässä päätään lepuuttavaa isoisää. Vanhempien silmien välttäessä ukko paljastaa 5-vuotiaalle Billylle joulupukin todellisen toimen tuhmien rankaisijana. Kotimatkalla puheet saavat katetta joulupukkiasuisen ryöstäjän pysäyttäessä herrasväen auton sillä seurauksella, että isälle paukautetaan luoti otsaan ja äidiltä avataan kaula pojan todistaessa tapahtumia aitiopaikalta. Orpokodissa Billystä kasvaa muuten reipas nuorimies, mutta traumat aiheuttavat joulun aikaan käytöstä, jota nunnien pyörittämää laitosta johtava abbedissa ei suvaitse. Onneksi väkivaltaisuus lähtee kurittomista kakaroista hakkaamalla, joten täysi-ikäisyyteen mennessä Billy on kelvollinen siirtymään osaksi yhteiskuntaa lelukaupan varastoapulaisena.
Uusi elämä sujuu mallikkaasti kunnes joulusesonki saapuu. Kaupan somisteet laukaisevat ensimmäiset oireet, ja lopullisesti patoutumat purkautuvat aattona, jolloin varastopomo iskee työpaikkajuhlan tiimellyksessä näppinsä Billyn salaa ihailemaan Pamelaan. Äitivainaan kohtalosta muistuttava näkymä naksauttaa joulupukin tamineisiin puetun ja väkijuomia nauttineen Billyn aivot hallitsemattomaan raivotilaan, ja pian punapukuinen rankaisija viilettää pitkin pikkukaupungin katuja.
Charles E. Sellier Jr:n ohjaama Jouluyö, murhayö ohittaa tavanomaisen slasher-kaavan yksioikoisine kostomotiiveineen nostamalla tarinan tappajan kursailematta päähenkilön asemaan. Billyn psyykkinen vammautuminen tehdään tuskallisen selväksi lapsuusjaksoissa, jotka herättävät myötätuntoa ja korostavat hahmon traagisuutta samaan tapaan kuin muutamaa vuotta aiemmin valmistuneet Don't Go in the House ja Maniac – nukkemurhaaja. Kerronnan totisuutta hälventää siellä täällä pilkahteleva viisto huumori, jonka ansiosta elokuvan tunnelma on kautta linjan mehukkaan kieroutunut. Ja jotteivät eksploitatiiviset lähtökohdat unohtuisi psykologisen vyörytyksen keskellä, on keitokseen sotkettu runsaasti seksiä ja väkivaltaa. Huolellisesti pohjustetun kokonaisuuden huipentaa hilpeä amok-juoksu, jossa huvittavat sekä tarkoituksellinen vitsailu, sivuhenkilöiden hölmöily että aikuista Billyä esittävän Robert Brian Wilsonin rajalliset näyttelytaidot.
(18.12.2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti