Bud Spenceriä ja Terence Hilliä edellisen kerran loistavassa Turpiin vaan ja onnea! -farssissa ohjannut Enzo Barboni palasi jälleen muutaman vuoden tauon jälkeen puikkoihin, ja tuloksena oli lähes yhtä onnistunut Antaa heittää! (Nati con la camicia / Fino in fondo / Go for It / Trinity: Hits the Road / Kör hårt, ITA/USA 1983), joka heittää suosikkikaksikon vakoilun jännittävään maailmaan.
Rullaluistimilla liikkuva reppumatkailija Rosco Frazer ja juuri vankilasta vapautunut Doug O'Riordan osuvat sattumalta samaan tienvarsikuppilaan, joutuvat välittömästi joukkotappeluun ja varastavat vahingossa rekan. Kahnaus virkavallan kanssa vaatii pikaista maisemanvaihtoa, joten miehet suuntaavat lentokentälle. Seuraava lähtevä lento on heidän harmikseen varattu täyteen, mutta karkurit onnistuvat keplottelemaan itselleen Steinbergille ja Masonille tarkoitetut liput. Helpottuneina Rosco ja Doug nousevat Miamin-koneeseen aavistamatta, että heitä luullaan nyt CIA:n parhaiksi agenteiksi, joiden odotetaan pysäyttävän maailmaa uhkaava suurrikollinen K1.
Käsikirjoitusvastuun kantava Marcotullio Barboni kehittelee kasautuvista sekaannuksista sukkelan agenttiparodian, joka naurattaa lajityypin ja yleensä tiedustelutoiminnan kustannuksella. CIA:ssa ei kukaan tunnu tietävän, miltä oman talon huippuvakoojat näyttävät, tulokkaiden henkilöllisyyttä ei varmisteta missään käänteessä, ja tehtäväkin tapahtuu käytännössä majoittamalla teksasilaisiksi miljonääreiksi naamioituneet sankarit Fontainebleau-hotelliin konnien maalitauluiksi. Näiden seikkojen valossa on täysin loogista, että vaikean tehtävän ratkaisevat kaksi ummikkoa, joita kiinnostavat ainoastaan toimeksiantoon liittyvän rahasalkun sisällön keskinäinen jakaminen ja loistohotellin antimista nauttiminen.
James Bond saa osansa irvailusta venyvän vessapaperin, erikoisvarustellun auton ja muiden agenttivimpaimpien välityksellä, mutta huumori ei ole erityisen älykästä tai pisteliästä. Toisaalta rahvaanomaisuus on olennainen osa Spencerin ja Hillin elokuvien viehätystä, joten miksi turhaan miettiä hienostuneita konsteja roistojen taltuttamiseen, kun samaan lopputulokseen pääsee nyrkkejä käyttäen, tai kehitellä monimutkaisia sketsejä, jos kohderyhmän huvittamiseen riittävät slapstick-törmäily ja tarkoituksellisen tyhmät puujalkavitsit. Hillin vakioroolia on hieman uudistettu varustamalla Rosco imitaattorin- ja vatsastapuhujantaidoilla, joita hyödynnetään sopivissa määrin, mutta valtaosin Antaa heittää! tarjoaa juuri sitä, mitä fanit odottavat näkevänsä.
Esitystapa on aiempaa tiiviimpi, vaikka Enzo Barbonin katse harhautuu aika ajoin ihailemaan maisemia, ja muutamat kohtaukset ovat musiikkitaustoineen kuin matkailumainoksesta. Tarina pysyy kuitenkin mukavasti liikkeessä ja tilanteesta toiseen siirtyminen tapahtuu ilman pelkoa pitkästymisestä.
Rullaluistimilla liikkuva reppumatkailija Rosco Frazer ja juuri vankilasta vapautunut Doug O'Riordan osuvat sattumalta samaan tienvarsikuppilaan, joutuvat välittömästi joukkotappeluun ja varastavat vahingossa rekan. Kahnaus virkavallan kanssa vaatii pikaista maisemanvaihtoa, joten miehet suuntaavat lentokentälle. Seuraava lähtevä lento on heidän harmikseen varattu täyteen, mutta karkurit onnistuvat keplottelemaan itselleen Steinbergille ja Masonille tarkoitetut liput. Helpottuneina Rosco ja Doug nousevat Miamin-koneeseen aavistamatta, että heitä luullaan nyt CIA:n parhaiksi agenteiksi, joiden odotetaan pysäyttävän maailmaa uhkaava suurrikollinen K1.
Käsikirjoitusvastuun kantava Marcotullio Barboni kehittelee kasautuvista sekaannuksista sukkelan agenttiparodian, joka naurattaa lajityypin ja yleensä tiedustelutoiminnan kustannuksella. CIA:ssa ei kukaan tunnu tietävän, miltä oman talon huippuvakoojat näyttävät, tulokkaiden henkilöllisyyttä ei varmisteta missään käänteessä, ja tehtäväkin tapahtuu käytännössä majoittamalla teksasilaisiksi miljonääreiksi naamioituneet sankarit Fontainebleau-hotelliin konnien maalitauluiksi. Näiden seikkojen valossa on täysin loogista, että vaikean tehtävän ratkaisevat kaksi ummikkoa, joita kiinnostavat ainoastaan toimeksiantoon liittyvän rahasalkun sisällön keskinäinen jakaminen ja loistohotellin antimista nauttiminen.
James Bond saa osansa irvailusta venyvän vessapaperin, erikoisvarustellun auton ja muiden agenttivimpaimpien välityksellä, mutta huumori ei ole erityisen älykästä tai pisteliästä. Toisaalta rahvaanomaisuus on olennainen osa Spencerin ja Hillin elokuvien viehätystä, joten miksi turhaan miettiä hienostuneita konsteja roistojen taltuttamiseen, kun samaan lopputulokseen pääsee nyrkkejä käyttäen, tai kehitellä monimutkaisia sketsejä, jos kohderyhmän huvittamiseen riittävät slapstick-törmäily ja tarkoituksellisen tyhmät puujalkavitsit. Hillin vakioroolia on hieman uudistettu varustamalla Rosco imitaattorin- ja vatsastapuhujantaidoilla, joita hyödynnetään sopivissa määrin, mutta valtaosin Antaa heittää! tarjoaa juuri sitä, mitä fanit odottavat näkevänsä.
Esitystapa on aiempaa tiiviimpi, vaikka Enzo Barbonin katse harhautuu aika ajoin ihailemaan maisemia, ja muutamat kohtaukset ovat musiikkitaustoineen kuin matkailumainoksesta. Tarina pysyy kuitenkin mukavasti liikkeessä ja tilanteesta toiseen siirtyminen tapahtuu ilman pelkoa pitkästymisestä.
(22.5.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti