Enimmäkseen suoraan videolle kanavoituun viihteeseen erikoistunut tuotantoyhtiö PM Entertainment Group muistetaan etenkin toimintafanien keskuudessa, mutta firma ehti olemassaolonsa aikana tehtailla myös huomattavan määrä lapsille ja nuorille suunnattuja elokuvia. Hyllyntäytteistä on tuskin ollut nappuloiden kestosuosikeiksi, vaikka suurempien studioiden menestysfilmien jäljittelyllä ja parilla päärooleihin palkatulla tunnetulla kasvolla on varmasti harhautettu jokunen hyväuskoinen ajanvietteen etsijä vuokrauspuuhiin.
Henri Charrin ohjaama koko perheen poliittinen tieteisjoulujännäri My Uncle the Alien (My Uncle the Alien, US 1996) on entisistä tähdistä vapaa, mutta tuntomerkit täyttyvät siltä osin, että nimi mukailee erehdyttävästi Kim Basingerin ja Dan Aykroydin Äitipuoli avaruudesta -komediaa. Yhtäläisyydet jäävät siihen, sillä avaruussetä ei ole lähisukulainen lainkaan, vaan nuoren Kelly Sullivanin mielikuvitusystävä – tai niin hänen vanhempansa luulevat. Lapsen puheissa ei olisi mitään ihmeellistä, ellei hitusen E.T:n ja Yodan välimuotoa muistuttava pikkumies olisi todellinen ja tytön isä Yhdysvaltain presidentti.
Suurvallan johtaja ajautuu kiusalliseen ahdinkoon Kellyn ja hänen äitinsä edustusmatkan mennessä hiukan pieleen. Sillä välin kun perheen naisväki sytyttää Los Angelesissa nuorisokeskuksen joulukuuseen valot, senaatti kaataa budjettiesityksen, mikä tarkoittaa turvakodin sulkemista tukien loppuessa. Aiheutettuaan pienehkön skandaalin kertomalla muukalaisystävästään televisiohaastattelussa Kelly sotkee kuviot lopullisesti päättäessään junailla keskuksen rahoituksen kuntoon yksinään. Ajatus on kaunis, mutta Hollywoodin öisillä kaduilla harhaileva tyttö on helppo saalis vähän tyhmemmillekin kidnappaajille.
My Uncle the Alienin ensimmäiseen kolmannekseen pinotaan kunnianhimoinen määrä aineksia, mutta suman purkaminen luonnistuu yhtä vaivalloisesti kuin konnakaksikko Rattin ja Skeeterin yritykset saada presidentti langan päähän. Sen sijaan että Kellyä vartioiva olento ottaisi tilanteen hallintaansa, kerronta hyytyy seurailemaan vuorotellen vähä-älyisten sieppaajien toilailua, toimistossaan kököttävän presidentin hikoilua ja ipanoiden jallittamien salaisen palvelun agenttien yrityksiä paikkailla mokaansa. Sedän piileskelylle on syynsä, mutta luultavasti elokuvan pääkohderyhmä katselisi mieluummin hassussa kuminaamarissa kipittävää ja säteitä ampuvaa kaapuniekkaa kuin Kellyn ja hänen uuden ystävänsä katupoika Zigin keskusteluja perheolojensa ankeudesta tai mitään edellä mainituista. Loppunousu järjestetään takaa-ajolla, jonka vauhdikkuudessa ei tosin ole paljon tuulettelemista, sillä autot köröttelevät tarkasti nopeusrajoituksia noudattaen.
Huonolla näyttelyllä, tahattomalla komiikalla ja ontuvilla vitsiyritelmillä pelaava elokuva ei tyydy pelkkään hauskuttamiseen, sillä harmittoman pinnan alta pulpautellaan esiin vanhempien läsnäoloa, luokkarajat ylittävää ystävyyttä ja heikko-osaisten huolehtimista puoltavia kannanottoja. Vakava sanoma saavuttaa alleviivatun päätepisteensä sedän päästessä hymisemään viisauksia ja elämänohjeita Kellylle. Periamerikkalainen opetushetki ei suoranaisesti huononna lopputulosta yhtään enempää, mutta viesti olisi mennyt perille ilmankin.
Henri Charrin ohjaama koko perheen poliittinen tieteisjoulujännäri My Uncle the Alien (My Uncle the Alien, US 1996) on entisistä tähdistä vapaa, mutta tuntomerkit täyttyvät siltä osin, että nimi mukailee erehdyttävästi Kim Basingerin ja Dan Aykroydin Äitipuoli avaruudesta -komediaa. Yhtäläisyydet jäävät siihen, sillä avaruussetä ei ole lähisukulainen lainkaan, vaan nuoren Kelly Sullivanin mielikuvitusystävä – tai niin hänen vanhempansa luulevat. Lapsen puheissa ei olisi mitään ihmeellistä, ellei hitusen E.T:n ja Yodan välimuotoa muistuttava pikkumies olisi todellinen ja tytön isä Yhdysvaltain presidentti.
Suurvallan johtaja ajautuu kiusalliseen ahdinkoon Kellyn ja hänen äitinsä edustusmatkan mennessä hiukan pieleen. Sillä välin kun perheen naisväki sytyttää Los Angelesissa nuorisokeskuksen joulukuuseen valot, senaatti kaataa budjettiesityksen, mikä tarkoittaa turvakodin sulkemista tukien loppuessa. Aiheutettuaan pienehkön skandaalin kertomalla muukalaisystävästään televisiohaastattelussa Kelly sotkee kuviot lopullisesti päättäessään junailla keskuksen rahoituksen kuntoon yksinään. Ajatus on kaunis, mutta Hollywoodin öisillä kaduilla harhaileva tyttö on helppo saalis vähän tyhmemmillekin kidnappaajille.
My Uncle the Alienin ensimmäiseen kolmannekseen pinotaan kunnianhimoinen määrä aineksia, mutta suman purkaminen luonnistuu yhtä vaivalloisesti kuin konnakaksikko Rattin ja Skeeterin yritykset saada presidentti langan päähän. Sen sijaan että Kellyä vartioiva olento ottaisi tilanteen hallintaansa, kerronta hyytyy seurailemaan vuorotellen vähä-älyisten sieppaajien toilailua, toimistossaan kököttävän presidentin hikoilua ja ipanoiden jallittamien salaisen palvelun agenttien yrityksiä paikkailla mokaansa. Sedän piileskelylle on syynsä, mutta luultavasti elokuvan pääkohderyhmä katselisi mieluummin hassussa kuminaamarissa kipittävää ja säteitä ampuvaa kaapuniekkaa kuin Kellyn ja hänen uuden ystävänsä katupoika Zigin keskusteluja perheolojensa ankeudesta tai mitään edellä mainituista. Loppunousu järjestetään takaa-ajolla, jonka vauhdikkuudessa ei tosin ole paljon tuulettelemista, sillä autot köröttelevät tarkasti nopeusrajoituksia noudattaen.
Huonolla näyttelyllä, tahattomalla komiikalla ja ontuvilla vitsiyritelmillä pelaava elokuva ei tyydy pelkkään hauskuttamiseen, sillä harmittoman pinnan alta pulpautellaan esiin vanhempien läsnäoloa, luokkarajat ylittävää ystävyyttä ja heikko-osaisten huolehtimista puoltavia kannanottoja. Vakava sanoma saavuttaa alleviivatun päätepisteensä sedän päästessä hymisemään viisauksia ja elämänohjeita Kellylle. Periamerikkalainen opetushetki ei suoranaisesti huononna lopputulosta yhtään enempää, mutta viesti olisi mennyt perille ilmankin.
(27.7.2009)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti