On jälleen se aika vuodesta, kun punaliiviset metsämiehet ja -naiset rientävät ammuskelemaan villieläimiä ja siinä sivussa silloin tällöin toisiaankin. Lajitoverien kaadot ovat poikkeuksetta ikäviä onnettomuuksia, mutta ajatuksen tasolla matka vahingonlaukauksista varsinaiseen ihmismetsästykseen ei ole kovin pitkä, vaikka snuff-filmien tavoin konkreettinen näyttö jahdin harjoittamisesta todellisuudessa on yhä esittämättä.
Elävien kuvien puolella karmaisevalla herrojen huvilla on joka tapauksessa pitkät perinteet alkaen Richard Connellin novelliin pohjautuvasta Zaroffin koirista, jolla on pysyvä asema aihetta käsittelevien elokuvien kantateoksena. King Kongin lavasteissa kuvatun seikkailun lippu liehuu näkyvästi myös yli 60 vuotta nuoremmassa Aseettomassa saaliissa (Surviving the Game / Dödsspelet, USA 1994), joka palauttaa hieman aiemmin valmistuneen Hard Targetin urbanisoiman aiheen takaisin metsän siimekseen.
Seattlesta starttaavan tarinan keskushenkilö on koditon laitapuolenkulkija Mason, joka menettää lyhyen ajan sisällä viimeisetkin ystävänsä. Lohduttomaan jamaan vaipuneen miehen pelastajaksi ilmestyy avustustyöntekijä Cole tarjoten työtilaisuutta ystävänsä Burnsin erämatkailuyrityksessä. Mason läpäisee haastattelun ja ottaa metsästysoppaan pestin vastaan, mutta todellinen toimenkuva paljastuu jahtipäivän aamuna, perillä Burnsin hirsimökissä.
Sisällöllisesti Aseeton saalis on hyvin lajiuskollinen niin sosiaalisessa vastakkainasettelussa kuin saaliin olemuksen käsittelyssäkin, mutta päällisin puolin tavanomaiselta vaikuttava elokuva lunastaa olemassaolonsa kurkottaessaan perustoimintaa syvällisemmille tasoille. Tämä puoli nousee esille vakuuttavasti metsästystä edeltävässä pohjustuksessa, jossa henkilöille rakennetaan kunnolliset persoonallisuudet, joiden kautta heidän toimintansa voidaan perustella sortumatta yleistämiseen ja helppoihin linjanvetoihin. Omien traumojensa kanssa painiskelevat osanottajat eivät ole mukana pelkästään extreme-elämysten takia, ja metsäretkestä tarkasti säädettyjä rituaaleja noudattavan toimituksen kehittänyt Burns asettaa laskelmoivasta luonteestaan huolimatta etusijalle jahdin henkisen ulottuvuuden.
Hahmot saavat lisää tehoa rooleihin valituilta B-listan takuuvarmoilta tekijämiehiltä Rutger Hauerilta, Gary Buseyltä, John C. McGinleyltä, Charles S. Duttonilta ja F. Murray Abrahamilta, joille kaikille annetaan tarinan edetessä omat bravuurikohtauksensa, jotka myös otetaan haltuun vakuuttavasti. Kovaan seuraan päässyt Ice-T ei jää pääosassa pekkaa pahemmaksi, vaikka sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä pohjalle valuneen Masonin persoonassa on vähemmän pureskeltavaa kuin metsästysseurueen jäsenissä. Uhmakkaalla katutason asenteella silmäätekevien metkuihin vastaava Mason on kuin mittatilaustyönä Ice-T:lle sorvattu, ja rappari eläytyy kiitettävästi niin kasautuvien vastoinkäymisten aiheuttamaan epätoivoon kuin kadotetun elämänhalun vaistomaiseen heräämiseen äärimmäisissä olosuhteissa.
Spike Leen ensimmäisten filmien kuvaajana kannuksensa hankkineen ohjaaja Ernest Dickersonin aiempi kokemus näkyy viimeisen päälle huolitellussa visuaalisuudessa, joka ottaa ympäristöstä ja vuorokauden vaihtelusta irti kaiken saatavan. Toinen ohjaustyö antaa myös hyvän näytön Dickersonin kyvyistä huippuja ja suvantoja hyödyntävänä tarinankertojana sekä asiallisena toiminnan kuvaajana. Kaikista ansioistaan huolimatta Aseeton saalis ei onnistu kuitenkaan vakuuttamaan täysin, vaan elokuvasta jää lopulta vaikutelma taas yhtenä ihmismetsästyselokuvana, joka ei yritteliäisyydestään huolimatta esitä todellisia oivalluksia, joiden ansiosta sitä voisi pitää lajinsa merkkiteoksena.
Elävien kuvien puolella karmaisevalla herrojen huvilla on joka tapauksessa pitkät perinteet alkaen Richard Connellin novelliin pohjautuvasta Zaroffin koirista, jolla on pysyvä asema aihetta käsittelevien elokuvien kantateoksena. King Kongin lavasteissa kuvatun seikkailun lippu liehuu näkyvästi myös yli 60 vuotta nuoremmassa Aseettomassa saaliissa (Surviving the Game / Dödsspelet, USA 1994), joka palauttaa hieman aiemmin valmistuneen Hard Targetin urbanisoiman aiheen takaisin metsän siimekseen.
Seattlesta starttaavan tarinan keskushenkilö on koditon laitapuolenkulkija Mason, joka menettää lyhyen ajan sisällä viimeisetkin ystävänsä. Lohduttomaan jamaan vaipuneen miehen pelastajaksi ilmestyy avustustyöntekijä Cole tarjoten työtilaisuutta ystävänsä Burnsin erämatkailuyrityksessä. Mason läpäisee haastattelun ja ottaa metsästysoppaan pestin vastaan, mutta todellinen toimenkuva paljastuu jahtipäivän aamuna, perillä Burnsin hirsimökissä.
Sisällöllisesti Aseeton saalis on hyvin lajiuskollinen niin sosiaalisessa vastakkainasettelussa kuin saaliin olemuksen käsittelyssäkin, mutta päällisin puolin tavanomaiselta vaikuttava elokuva lunastaa olemassaolonsa kurkottaessaan perustoimintaa syvällisemmille tasoille. Tämä puoli nousee esille vakuuttavasti metsästystä edeltävässä pohjustuksessa, jossa henkilöille rakennetaan kunnolliset persoonallisuudet, joiden kautta heidän toimintansa voidaan perustella sortumatta yleistämiseen ja helppoihin linjanvetoihin. Omien traumojensa kanssa painiskelevat osanottajat eivät ole mukana pelkästään extreme-elämysten takia, ja metsäretkestä tarkasti säädettyjä rituaaleja noudattavan toimituksen kehittänyt Burns asettaa laskelmoivasta luonteestaan huolimatta etusijalle jahdin henkisen ulottuvuuden.
Hahmot saavat lisää tehoa rooleihin valituilta B-listan takuuvarmoilta tekijämiehiltä Rutger Hauerilta, Gary Buseyltä, John C. McGinleyltä, Charles S. Duttonilta ja F. Murray Abrahamilta, joille kaikille annetaan tarinan edetessä omat bravuurikohtauksensa, jotka myös otetaan haltuun vakuuttavasti. Kovaan seuraan päässyt Ice-T ei jää pääosassa pekkaa pahemmaksi, vaikka sosiaalisessa nokkimisjärjestyksessä pohjalle valuneen Masonin persoonassa on vähemmän pureskeltavaa kuin metsästysseurueen jäsenissä. Uhmakkaalla katutason asenteella silmäätekevien metkuihin vastaava Mason on kuin mittatilaustyönä Ice-T:lle sorvattu, ja rappari eläytyy kiitettävästi niin kasautuvien vastoinkäymisten aiheuttamaan epätoivoon kuin kadotetun elämänhalun vaistomaiseen heräämiseen äärimmäisissä olosuhteissa.
Spike Leen ensimmäisten filmien kuvaajana kannuksensa hankkineen ohjaaja Ernest Dickersonin aiempi kokemus näkyy viimeisen päälle huolitellussa visuaalisuudessa, joka ottaa ympäristöstä ja vuorokauden vaihtelusta irti kaiken saatavan. Toinen ohjaustyö antaa myös hyvän näytön Dickersonin kyvyistä huippuja ja suvantoja hyödyntävänä tarinankertojana sekä asiallisena toiminnan kuvaajana. Kaikista ansioistaan huolimatta Aseeton saalis ei onnistu kuitenkaan vakuuttamaan täysin, vaan elokuvasta jää lopulta vaikutelma taas yhtenä ihmismetsästyselokuvana, joka ei yritteliäisyydestään huolimatta esitä todellisia oivalluksia, joiden ansiosta sitä voisi pitää lajinsa merkkiteoksena.
(29.9.2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti