Armottomalla yöllä lupaavasti debytoineen Jack Sholderin nousukiito uhkasi katketa jo seuraavaksi valmistuneeseen Painajainen Elm Streetillä 2 – Freddyn kostoon, mutta ensimmäisen osan suosio riitti nostamaan heikon jatkeenkin kassamenestykseksi. Niinpä työt New Line Cinemalla jatkuivat ja Sholder kiitti saamastaan luottamuksesta ohjaamalla mainion scifiä, kauhua ja toimintaa yhdistelevän Pahan naamion (The Hidden / Ondskans mask, USA 1987).
Elokuvan käynnistävä, valvontakameran kautta nähty pankkiryöstö ja sitä seuraava adrenaliinin eritystä kiihdyttävä autotakaa-ajo lyövät välittömästi luun kurkkuun epäilijöille. Porhalluksen lomassa informoidaan, että rattia vääntää komisario Tom Beckin etsimä yhden miehen rikosaalto Jack DeVries. Karkurin amok päättyy lopulta sairaalan toipilaspetiin, mutta vastoin Beckin odotuksia juttu ei ole vielä suinkaan ohitse. Sillä välin kun Beck kinaa poliisiasemalla DeVriesin perässä Los Angelesiin saapuneen FBI-agentti Lloyd Gallagherin kanssa virka-avun kiireellisyydestä, ehtii epäilty kupsahtaa ja samassa huoneessa vakavasti sairaana pötköttänyt Jonathan Miller livistää kaupungille omalle, rock-musiikin ja nopeiden autojen siivittämälle ryöstöretkelleen.
Juoni ei jätä katsojalle paljon arvailtavaa, sillä mysteerin taakse kätkeytyvä vieras eliömuoto paljastetaan jo alkuvaiheilla ja muutkin Beckiltä pimitetyt salaisuudet ovat kovin helposti pääteltävissä. Koska käsikirjoitus hukkaa älyjännärin mahdollisuudet, on kameran takana suunnattu huomio viisaasti toimintaan, ja tällä saralla Pahan naamio pelaa suorastaan erinomaisesti. Verisiä tulitaisteluita ja katurallia on riittämiin, ja erityismaininnan elokuva ansaitsee kerronnan virtaviivaisuudesta. Vauhdikkaasti käyntiin potkaistu tarina ei pysähdy hetkeksikään, vaan tempo pysyy häkellyttävän nopeana loppuun asti. Välillä jarrutetaan hetkeksi haukkaamaan henkeä, ja sitten mennään taas niin, ettei nurkkaan ahdistetun katsojan vireystila ehdi taatusti laskea liikaa sekunniksikaan.
Vauhdinpidolla paikataan juonen yksinkertaisuuden lisäksi henkilöasetelmien heikkouksia. Kokeneen Beckin alentuva suhtautuminen uuteen tulokkaaseen ja tämän hyväksyntä tutustumisen ja näyttöjen myötä on filmin scifi-mausteista huolimatta tyypitelty kaikkein kuluneimman kyttäkaksikkomallin mukaiseksi, mikä myös rajoittaa hahmojen syventämistä. Gallagherin tarttumapintaa laventavat eksentriset piirteet, joihin Kyle MacLachlan nojaa taitavan, hetkittäin Twin Peaksin erikoisagentti Cooperia ennakoivan tulkintansa. Flashdancesta ja Valtataistelu-sarjasta muistettava Michael Nouri saa tyytyä niukempiin välineisiin, mutta onnistuu Beckin osassa lähes yhtä kelvollisesti kuin nuorempi kollegansa. Lukuisista TV-sarjoista tuttujen kasvojen paraati jatkuu huomattavissa määrin sivurooleissa, joista voi helposti virittää pienimuotoisen bongauskilpailun.
Samoihin aikoihin tehtyä, osittain yhtäläisistä lähtökohdista ponnistavaa Dead Heat -zombipoliisikomediaa hienovaraisemmin huvittava Pahan naamio ei osu täysin keskelle maalitaulua, mutta ajan mittaan kasvaneen pienoisklassikon asemansa se on täysin ansainnut. Semminkin kun ohjaustöissä 2000-luvulle asti jatkanut Jack Sholder ei ole sen koommin kyennyt yhtä näyttäviin riman ylityksiin.
Elokuvan käynnistävä, valvontakameran kautta nähty pankkiryöstö ja sitä seuraava adrenaliinin eritystä kiihdyttävä autotakaa-ajo lyövät välittömästi luun kurkkuun epäilijöille. Porhalluksen lomassa informoidaan, että rattia vääntää komisario Tom Beckin etsimä yhden miehen rikosaalto Jack DeVries. Karkurin amok päättyy lopulta sairaalan toipilaspetiin, mutta vastoin Beckin odotuksia juttu ei ole vielä suinkaan ohitse. Sillä välin kun Beck kinaa poliisiasemalla DeVriesin perässä Los Angelesiin saapuneen FBI-agentti Lloyd Gallagherin kanssa virka-avun kiireellisyydestä, ehtii epäilty kupsahtaa ja samassa huoneessa vakavasti sairaana pötköttänyt Jonathan Miller livistää kaupungille omalle, rock-musiikin ja nopeiden autojen siivittämälle ryöstöretkelleen.
Juoni ei jätä katsojalle paljon arvailtavaa, sillä mysteerin taakse kätkeytyvä vieras eliömuoto paljastetaan jo alkuvaiheilla ja muutkin Beckiltä pimitetyt salaisuudet ovat kovin helposti pääteltävissä. Koska käsikirjoitus hukkaa älyjännärin mahdollisuudet, on kameran takana suunnattu huomio viisaasti toimintaan, ja tällä saralla Pahan naamio pelaa suorastaan erinomaisesti. Verisiä tulitaisteluita ja katurallia on riittämiin, ja erityismaininnan elokuva ansaitsee kerronnan virtaviivaisuudesta. Vauhdikkaasti käyntiin potkaistu tarina ei pysähdy hetkeksikään, vaan tempo pysyy häkellyttävän nopeana loppuun asti. Välillä jarrutetaan hetkeksi haukkaamaan henkeä, ja sitten mennään taas niin, ettei nurkkaan ahdistetun katsojan vireystila ehdi taatusti laskea liikaa sekunniksikaan.
Vauhdinpidolla paikataan juonen yksinkertaisuuden lisäksi henkilöasetelmien heikkouksia. Kokeneen Beckin alentuva suhtautuminen uuteen tulokkaaseen ja tämän hyväksyntä tutustumisen ja näyttöjen myötä on filmin scifi-mausteista huolimatta tyypitelty kaikkein kuluneimman kyttäkaksikkomallin mukaiseksi, mikä myös rajoittaa hahmojen syventämistä. Gallagherin tarttumapintaa laventavat eksentriset piirteet, joihin Kyle MacLachlan nojaa taitavan, hetkittäin Twin Peaksin erikoisagentti Cooperia ennakoivan tulkintansa. Flashdancesta ja Valtataistelu-sarjasta muistettava Michael Nouri saa tyytyä niukempiin välineisiin, mutta onnistuu Beckin osassa lähes yhtä kelvollisesti kuin nuorempi kollegansa. Lukuisista TV-sarjoista tuttujen kasvojen paraati jatkuu huomattavissa määrin sivurooleissa, joista voi helposti virittää pienimuotoisen bongauskilpailun.
Samoihin aikoihin tehtyä, osittain yhtäläisistä lähtökohdista ponnistavaa Dead Heat -zombipoliisikomediaa hienovaraisemmin huvittava Pahan naamio ei osu täysin keskelle maalitaulua, mutta ajan mittaan kasvaneen pienoisklassikon asemansa se on täysin ansainnut. Semminkin kun ohjaustöissä 2000-luvulle asti jatkanut Jack Sholder ei ole sen koommin kyennyt yhtä näyttäviin riman ylityksiin.
(28.10.2009)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti