Suoraan videolle tuotetun toimintasaastan seasta löytyy toisinaan vaihtelevin perustein helmiksi luokiteltavia tekeleitä, mutta toiveikkaiden odotusten saattelemana hyppysiin tarttunut The Shepherd (The Shepherd / Cybercity, CAN 1998) ei valitettavasti kuulu tähän harvalukuiseen valioluokkaan.
Tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan evästykseksi kerrotaan ihmisten vetäytyneen maanalaisiin kaupunkeihin, koska sotien runtelema maa on saastunut asuinkelvottomaksi. Kaupunkeja hallitsevat keskenään kilpailevat uskonnolliset kultit, joiden palkkaamat paimenet huolehtivat lahkolaisten turvallisuudesta. Ammattikunnan kovin luu on Dakota, murhattua perhettään sureva entinen poliisi, jolle saarnaaja Miles ja tämän apuri Lyndon antavat tehtäväksi leiriä vaihtaneen Lilithin salamurhaamisen kadonneiden muistojen palautusta vastaan. Dakota ei kuitenkaan kykene tappamaan mykän pikkupojan yksinhuoltajaäitiä vaan pakenee näiden kanssa muuttuen näin itsekin kohteeksi.
Ainakin Blade Runner - Metropolis 2020, Johnny Mnemonic - kuoleman kuriiri ja Strange Days on katsottu ennen elokuvan tekoon ryhtymistä, mutta oppimateriaalista ei ole jäänyt korvan taakse kuin yksittäisiä ideoita. Vääräuskoisia metsästävät paimenet, kulttien reviirijako ja muistikuvia tallentavat virtuaalilasit manipulointimahdollisuuksineen jäävät pelkäksi taustaksi, jota vasten heijastetaan tavanomainen takaa-ajotarina. Mahdollisuudet leijuvat ilmassa vielä pelastusoperaatioon asti, mutta sen jälkeen juoni latistuu uusioperheen porhaltamiseksi paikasta toiseen turvaa etsien. Vaihtelua jahtiin tuovat taistelut kannoilla roikkuvien jäljittäjien kanssa sekä karkurien hajaantumisista aiheutuvat lisävaaratilanteet. Kaiken olennaisen olisi saanut puristettua kevyesti tuntiin, mutta 90 minuutin standardimittaan pyrkiminen on ollut ilmeisesti ylimpänä käskynä leikkaamon muistiossa. Maaliin päästään helposti venytetyin kohtauksin, hidastuksin ja jo kertaalleen nähtyjä otoksia kierrättävin muisteloin, mutta katselukokemuksesta menetelmä ei tee yhtään palkitsevampaa.
Raha ei ole varma laadun tae, mutta The Shepherdin kohdalla minibudjettia voi syyttää ainakin visuaalisesta kehnoudesta. Penninvenytys ei ole innoittanut luoviin ratkaisuihin, ellei sellaisiksi lasketa toistuvasti vinoja kuvakulmia ja valaistuksen jatkuvaa hämäryyttä, joka peittää sopivasti suurimman osan lavasteiden yksityiskohdista. Kun kameroissa käytetty filmikin on heikkoa 90-luvun halpalaatua, on tuloksena videomaisen latteata ja kontrastiltaan heikkoa jälkeä, jossa ei ole lainkaan syvyyttä. Parempi kuvanlaatukaan ei tosin kohentaisi näyttelyä tai ohjausta, jonka lepsuus korostuu etenkin ponnettomissa toimintakohtauksissa. Peter Haymanin palkkaamisessa ovat varmasti painottuneet nopeus ja kustannustehokkuus, jotka ovat ainakin tuottajaportaassa istuneen Roger Cormanin silmissä hyvän ohjaajan ominaisuuksia, mutta edes lievä taiteellinen näkemys ei olisi ollut lopputuloksen kannalta pahitteeksi.
Edellä mainituista syistä on ihan ymmärrettävää, että suuri osa The Shepherdin vetovoimasta on näyttelijöiden varassa. Harmi vain, että mukaan houkutellut nimimiehet ovat enemmän ja vähemmän entisiä tähtiä. Dakotan osassa kähisee, ammuskelee ja kellistää naisia C. Thomas Howell, jonka suuruuden päivät näyttelijänä eivät kestäneet montaa hetkeä 1980-luvun puolivälissä. Parran takaa luimistelevan Howellin eläytyminen on yhtä hengetöntä kuin vastanäyttelijättärien voihkinta seksikohtauksissa, mutta kun rooli on mitä on, voi oletettavasti laihaa tilipussia pitää ansaittuna tälläkin suoriutumisella. Howellia huomattavasti karismaattisempi David Carradine käy näyttäytymässä juoppona vatsastapuhujana. Hahmolla ei ole juurikaan merkitystä, mutta antaumuksellisen veteraaninäyttelijän sekoilulla ja heikolla Vito Corleone -imitaatiolla saadaan kuitattua muutama minuutti tavoitekestosta. Elokuvan kannattelu jää täten vapaapaini-ikoni Roddy Piperille, jonka tunnustetut puhelahjat tuovat kummasti pontta valituksi itsensä julistavan Milesin paasaamiseen. Toimintaan Piper ei valitettavasti pääse mukaan, mutta välähdykset itsensä kokoista krusifiksia raahaavasta messiaskandidaatista ovat häkellyttäviä puhumattakaan valitun lopullisesta kohtalosta, joka jääköön tässä yhteydessä paljastamatta.
Tulevaisuuteen sijoittuvan tarinan evästykseksi kerrotaan ihmisten vetäytyneen maanalaisiin kaupunkeihin, koska sotien runtelema maa on saastunut asuinkelvottomaksi. Kaupunkeja hallitsevat keskenään kilpailevat uskonnolliset kultit, joiden palkkaamat paimenet huolehtivat lahkolaisten turvallisuudesta. Ammattikunnan kovin luu on Dakota, murhattua perhettään sureva entinen poliisi, jolle saarnaaja Miles ja tämän apuri Lyndon antavat tehtäväksi leiriä vaihtaneen Lilithin salamurhaamisen kadonneiden muistojen palautusta vastaan. Dakota ei kuitenkaan kykene tappamaan mykän pikkupojan yksinhuoltajaäitiä vaan pakenee näiden kanssa muuttuen näin itsekin kohteeksi.
Ainakin Blade Runner - Metropolis 2020, Johnny Mnemonic - kuoleman kuriiri ja Strange Days on katsottu ennen elokuvan tekoon ryhtymistä, mutta oppimateriaalista ei ole jäänyt korvan taakse kuin yksittäisiä ideoita. Vääräuskoisia metsästävät paimenet, kulttien reviirijako ja muistikuvia tallentavat virtuaalilasit manipulointimahdollisuuksineen jäävät pelkäksi taustaksi, jota vasten heijastetaan tavanomainen takaa-ajotarina. Mahdollisuudet leijuvat ilmassa vielä pelastusoperaatioon asti, mutta sen jälkeen juoni latistuu uusioperheen porhaltamiseksi paikasta toiseen turvaa etsien. Vaihtelua jahtiin tuovat taistelut kannoilla roikkuvien jäljittäjien kanssa sekä karkurien hajaantumisista aiheutuvat lisävaaratilanteet. Kaiken olennaisen olisi saanut puristettua kevyesti tuntiin, mutta 90 minuutin standardimittaan pyrkiminen on ollut ilmeisesti ylimpänä käskynä leikkaamon muistiossa. Maaliin päästään helposti venytetyin kohtauksin, hidastuksin ja jo kertaalleen nähtyjä otoksia kierrättävin muisteloin, mutta katselukokemuksesta menetelmä ei tee yhtään palkitsevampaa.
Raha ei ole varma laadun tae, mutta The Shepherdin kohdalla minibudjettia voi syyttää ainakin visuaalisesta kehnoudesta. Penninvenytys ei ole innoittanut luoviin ratkaisuihin, ellei sellaisiksi lasketa toistuvasti vinoja kuvakulmia ja valaistuksen jatkuvaa hämäryyttä, joka peittää sopivasti suurimman osan lavasteiden yksityiskohdista. Kun kameroissa käytetty filmikin on heikkoa 90-luvun halpalaatua, on tuloksena videomaisen latteata ja kontrastiltaan heikkoa jälkeä, jossa ei ole lainkaan syvyyttä. Parempi kuvanlaatukaan ei tosin kohentaisi näyttelyä tai ohjausta, jonka lepsuus korostuu etenkin ponnettomissa toimintakohtauksissa. Peter Haymanin palkkaamisessa ovat varmasti painottuneet nopeus ja kustannustehokkuus, jotka ovat ainakin tuottajaportaassa istuneen Roger Cormanin silmissä hyvän ohjaajan ominaisuuksia, mutta edes lievä taiteellinen näkemys ei olisi ollut lopputuloksen kannalta pahitteeksi.
Edellä mainituista syistä on ihan ymmärrettävää, että suuri osa The Shepherdin vetovoimasta on näyttelijöiden varassa. Harmi vain, että mukaan houkutellut nimimiehet ovat enemmän ja vähemmän entisiä tähtiä. Dakotan osassa kähisee, ammuskelee ja kellistää naisia C. Thomas Howell, jonka suuruuden päivät näyttelijänä eivät kestäneet montaa hetkeä 1980-luvun puolivälissä. Parran takaa luimistelevan Howellin eläytyminen on yhtä hengetöntä kuin vastanäyttelijättärien voihkinta seksikohtauksissa, mutta kun rooli on mitä on, voi oletettavasti laihaa tilipussia pitää ansaittuna tälläkin suoriutumisella. Howellia huomattavasti karismaattisempi David Carradine käy näyttäytymässä juoppona vatsastapuhujana. Hahmolla ei ole juurikaan merkitystä, mutta antaumuksellisen veteraaninäyttelijän sekoilulla ja heikolla Vito Corleone -imitaatiolla saadaan kuitattua muutama minuutti tavoitekestosta. Elokuvan kannattelu jää täten vapaapaini-ikoni Roddy Piperille, jonka tunnustetut puhelahjat tuovat kummasti pontta valituksi itsensä julistavan Milesin paasaamiseen. Toimintaan Piper ei valitettavasti pääse mukaan, mutta välähdykset itsensä kokoista krusifiksia raahaavasta messiaskandidaatista ovat häkellyttäviä puhumattakaan valitun lopullisesta kohtalosta, joka jääköön tässä yhteydessä paljastamatta.
(29.4.2007)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti