Avaruusolennot Giljotin ja Orvaskesi laskeutuvat vahingossa Maapallolle kotiplaneettaansa etsiessään. Harhailtuaan aikansa näkymättöminä he omaksuvat ensimmäisten kohtaamiensa ihmisten, Tossavaisen ja psykiatri Pehmeäkoffin ulkomuodon. Ufomiesten matkailuun tarvitsema ja rannalle unohtama värähtelyvibraattori kulkeutuu sattumalta professorin haltuun, ja toinen laitteen vastaanottimista edelleen uuden valtakunnanneuvottelijan, johtaja Maaperän taskuun. Vekottimen välittämät käskyt muuttavat stressaantuneen Maaperän käytöksen täysin hallitsemattomaksi, ja tapahtumat sekoittuvat entisestään, kun metsässä samoilleet ufomiehet päätyvät Helsingin keskustaan.
Kahden ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan välissä valmistunut Viu-hah hah-taja (Strippi-pippi / The Whizzer, FIN 1974) on varmasti kummallisin kaikista Spede Pasasen tuottamista elokuvista. Scifiä sivuavat avaruusolennot ja muukalaisteknologia ovat vain näkyvin häivähdys kaikesta, mitä tyylilleen uskollisesti ajankohtaisuuksiin tarttunut Pasanen on mahduttanut viitteelliseen käsikirjoitukseensa. Juoni kärsii jälleen kerran Pasasen perusheikkoudesta eli sketsimäisten kohtausten irrallisuudesta, mutta kaikista sääntörajoituksista vapaa ideointi on parhaimmillaan silkkaa tajunnanvirtaa. Ere Kokkonen on ohjauksessaan samalla aallonpituudella, mikä tarkoittaa pysähtelemätöntä kohtauksesta toiseen siirtymistä sekä kuvakerrontaan vaihtelua tuovaa kikkailua filmin pyörimisnopeuden manipuloinnin muodossa. Oman tärkeän osansa soppaan tuo myös Juha Tapanisen säveltämä musiikki, jonka kokeellinen elektronisuus tukee oivallisesti Viu-hah hah-tajan sulaa hulluutta lähentelevää mielikuvituksen pulppuamista.
Viimeisen silauksen elokuva saa onnistuneesta roolijaosta, jota ei ole tehty varman päälle pelaten. Pasanen itse näyttäytyy vain lyhyessä cameossa, ja muista vakionäyttelijöistä ovat sivurooleihin päässeet Simo Salminen ja Juhani Kumpulainen. Sämpy-televisiosarjassa läpimurtonsa tehnyt Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff näyttävät kyntensä kaksoisrooleissa Maan elintapoihin tutustuvina ufomiehinä sekä puhevikaisena Tossavaisena ja potilaidensa kanssa tiukkoihin ratkaisuihin turvautuvana psykiatrina. Häveliäästi kuvan ulkopuolella viuhahtelevana valtakunnansovittelijana säntäilevä Leo Lastumäki vie sekoilun vielä pitemmälle, eikä kummallisilta tilanteilta säästy myöskään hajamielisenä professorina toilaileva Pentti Siimes. Nelikolle kirjoitettu materiaali ei ole järin haastavaa, mutta lahjakkaiden koomikoiden heittäytyminen rooleihinsa on silti hieno osoitus ammattitaidosta.
Katsojan kannalta Viu-hah hah-taja ei ole välttämättä helppo tapaus, mutta kun elokuvan irrationaaliseen maailmaan pääsee sisään, vetää infantiili sekoilu väkisinkin suupielet leveään, joskin hieman epäuskoiseen virnistykseen.
Kahden ensimmäisen Uuno Turhapuro -elokuvan välissä valmistunut Viu-hah hah-taja (Strippi-pippi / The Whizzer, FIN 1974) on varmasti kummallisin kaikista Spede Pasasen tuottamista elokuvista. Scifiä sivuavat avaruusolennot ja muukalaisteknologia ovat vain näkyvin häivähdys kaikesta, mitä tyylilleen uskollisesti ajankohtaisuuksiin tarttunut Pasanen on mahduttanut viitteelliseen käsikirjoitukseensa. Juoni kärsii jälleen kerran Pasasen perusheikkoudesta eli sketsimäisten kohtausten irrallisuudesta, mutta kaikista sääntörajoituksista vapaa ideointi on parhaimmillaan silkkaa tajunnanvirtaa. Ere Kokkonen on ohjauksessaan samalla aallonpituudella, mikä tarkoittaa pysähtelemätöntä kohtauksesta toiseen siirtymistä sekä kuvakerrontaan vaihtelua tuovaa kikkailua filmin pyörimisnopeuden manipuloinnin muodossa. Oman tärkeän osansa soppaan tuo myös Juha Tapanisen säveltämä musiikki, jonka kokeellinen elektronisuus tukee oivallisesti Viu-hah hah-tajan sulaa hulluutta lähentelevää mielikuvituksen pulppuamista.
Viimeisen silauksen elokuva saa onnistuneesta roolijaosta, jota ei ole tehty varman päälle pelaten. Pasanen itse näyttäytyy vain lyhyessä cameossa, ja muista vakionäyttelijöistä ovat sivurooleihin päässeet Simo Salminen ja Juhani Kumpulainen. Sämpy-televisiosarjassa läpimurtonsa tehnyt Seppo Laine ja Jyrki Kovaleff näyttävät kyntensä kaksoisrooleissa Maan elintapoihin tutustuvina ufomiehinä sekä puhevikaisena Tossavaisena ja potilaidensa kanssa tiukkoihin ratkaisuihin turvautuvana psykiatrina. Häveliäästi kuvan ulkopuolella viuhahtelevana valtakunnansovittelijana säntäilevä Leo Lastumäki vie sekoilun vielä pitemmälle, eikä kummallisilta tilanteilta säästy myöskään hajamielisenä professorina toilaileva Pentti Siimes. Nelikolle kirjoitettu materiaali ei ole järin haastavaa, mutta lahjakkaiden koomikoiden heittäytyminen rooleihinsa on silti hieno osoitus ammattitaidosta.
Katsojan kannalta Viu-hah hah-taja ei ole välttämättä helppo tapaus, mutta kun elokuvan irrationaaliseen maailmaan pääsee sisään, vetää infantiili sekoilu väkisinkin suupielet leveään, joskin hieman epäuskoiseen virnistykseen.
(24.11.2006)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti